VALO. Elkää itkekö, lapset… Minulla ei ole ääntä, niinkuin Vedellä, minulla ei ole muuta kuin kirkkauteni, jota Ihminen ei voi kuulla… Mutta minä valvon hänen yllään aina aikojen loppuun saakka… Muistakaa, että minähän puhun teille jokaisessa kuun säteessä, joka sattuu maahan, jokaisessa tähdessä, joka teille hymyilee, jokaisessa aamuruskon hohteessa, jokaisessa syttyvässä lampussa, jokaisessa hyvässä ja kauniissa ja kirkkaassa ajatuksessanne… (Kello lyö kahdeksan seinän takana.) Kuulkaa! Kello lyö… Hyvästi! astukaa sisään! Ovi avautuu!… Astukaa sisään.
Hän työntää lapset sisään pienestä ovesta, joka aukeaa puoleksi ja sulkeutuu heidän jälkeensä. Leipä kuivaa salavihkaa kyyneleen. Sokeri, Vesi y.m. kaikki itkien, pakenevat kiireesti ja katoavat oikealle ja vasemmalle. Koira ulvoo mennessään. Näyttämö on hetken ajan tyhjänä, sitten pikkunen seinä aukeaa keskeltä, ja viimeinen kuvaelma tulee näkyviin.
KAHDESTOISTA KUVAELMA
Herääminen
Sama huone, kuin ensimäisessä kuvaelmassa, mutta kaikki, seinät, ilma, näyttää verrattomasti, satumaisesti paljoa puhtaammalta, hauskemmalta, onnellisemmalta. — Päivän valo helmeilee iloisesti sisään ikkunaluukkujen kaikista raoista.
Oikealla puolella, huoneen perällä, nukkuvat pienissä vuoteissaan Tiltil ja Mitil sikeässä unessa. — Kissa, Koira ja Ilmiöt ovat samoilla paikoillaan kuin ensimäisessä kuvaelmassa ennen Haltijattaren tuloa. — Äiti Til tulee.
ÄITI TIL ystävällisesti toruen. Ylös, ylös, pikku laiskurit!… Ettekö jo hiukan häpeä?… Kello on kahdeksan ja aurinko kurkistaa ja nauraa taivaalla metsän takaa… Mutta kylläpä niillä riittääkin unta!… Riittääpä, riittääpä! (Kumartuu suutelemaan lapsia.) Ovatpa ne punakoita… Tiltil tuoksuu lavendelille ja Mitil kielolle… (Suutelee heitä vielä.) Kyllä ovat suloisia nuo lapset!… Mutta eiväthän ne nyt sentään voi nukkua puolelle päivin… Heistä ei saa tulla vetelyksiä… Eihän se kuulu olevan oikein terveellistäkään… (Pudistaa Tiltiliä hellävaroen.) Nouse nyt, Tiltil, nousehan…
TILTIL heräten. Mitä? Valo? Missä hän on? Ei, ei, elä mene…
ÄITI TIL. Valoko? Missäkö? Tuossa… On jo aikakin… Onhan täällä yhtä valoisaa kuin keskellä päivää, vaikka luukut ovat kiinni… Odotahan hiukan, niin minä avaan… (Työntää luukut auki, jolloin häikäisevä kirkkaus täyttää huoneen.) Kas niin… Mikä Sinun on?… On kuin et näkisi mitään…
TILTIL hieroen silmiään. Äiti, äiti!… Sinäkö siinä oletkin?