TILTIL menee ikkunaan. Ja metsä on suurempi ja kauniimpi kuin ennen. Se on kuin ihan uusi metsä… Voi, kuinka täällä on mukavaa!… (Menee ja avaa leipälaatikon.) Missä on Leipä?… Kas, ne ovat ihan hiljaa… Vahti!… Päivää, Vahti!… Vahti… Sinä tappelit kelpo lailla!… Muistatko, siellä metsässä?…
MITIL. Mirri, Mirri, sinä! Se kyllä tuntee minut, vaikkei enää osaa puhua…
TILTIL. Hyvä herra Leipä… (Koskettaa otsaansa.) Ka, eihän minulla olekaan enää Timanttia. Kuka on vienyt vihreän pikku hattuni?… Samapa tuo… en heitä enää tarvitse… Ah, siinä on Tuli!… Tuntuu niin suloiselta!… Räiskyy ja nauraa ihan kuin Veden kiusalla… (Juoksee vesijohdon luo.) Päivää, Vesi, päivää!… Mitä se sanoo? Se aina puhua purpattaa, mutta minä en ymmärrä enää, mitä se sanoo…
MITIL. Missähän lienee Sokeri?…
TILTIL. Voi, voi, kuinka minä olen onnellinen!…
MITIL. Ja minä myös!…
ÄITI TIL. Mikähän ne nyt pani noin päästä pyörälle?
ISÄ TIL. Anna heidän olla, elä ole milläsikään… Ne leikkivät onnellisina olemista…
TILTIL. Minä pidin varsinkin Valosta… Missä on hänen lamppunsa? Saako siihen pauna tulta? (Katsellen taas ympärilleen.) Voi, voi, kuinka tämä kaikki on kaunista ja kuinka minä olen onnellinen!…
Ovelle kolkutetaan.