TILTIL. Sininen Lintu on siis siellä, Valo sanoi…
YÖ äidillisesti. Kuulehan, lapsi… Olen ollut sinulle hyvä ja ystävällinen… Olen tehnyt mieliksesi, mitä en tähän saakka ole tehnyt kenellekään… Olen paljastanut sinulle kaikki salaisuuteni… Sinä miellytät minua, säälin sinua, kun olet niin nuori ja niin viaton, puhun sinulle kuin äiti omalle pojalleen… kuule minua ja usko minua, luovu aikeestasi, elä mene ovea edemmä, elä kiusaa Kohtaloa, elä avaa tätä ovea…
TILTIL epäröiden. Mutta minkätähden?…
YÖ. Koska en tahdo, että joudut turmioon… Koska ei kukaan niistä, kuuletko, ei kukaan, jotka raottavat tätä ovea, vaikkapa vain hiuskarvankaan verran, ole elävänä palannut päivän valoon… Koska kaikkein kauhein, kaikkein hirmuisin, kaikkein pelottavinkaan maan päällä ei ole mitään verrattuna siihen, mikä valtaa Ihmisen, niin pian kuin hän näkee viattomimmankin vilahduksen siitä kuilusta, jota hän ei uskalla edes nimeltä mainita… Se on siihen määrin kamalaa, että minun itsenikin täytyy, jos et kaikesta huolimatta luovu koskemasta tähän oveen, pyytää sinua odottamaan, kunnes olen päässyt ikkunattoman tornini turviin… Ja nyt mieti, mitä teet…
Mitil pillahtaa itkuun, kirkuu kauheasti ja koettaa vetää pois Tiltiliä.
LEIPÄ hampaat kalisten. Elkää tehkö sitä, pieni herrani!… (Heittäytyy polvilleen) Säälikää meitä!… Pyydän teiltä sitä polvillani… Näettehän, että Yö on oikeassa…
KISSA. Teillä ei ole oikeutta panna alttiiksi kaikkien meidän henkeämme…
TILTIL. Ei auta, minun täytyy avata…
MITIL polkee jalkaa, samalla kuin itkee. Et saa… Et saa…
TILTIL. Sokeri ja Leipä ottakoot Mitilin mukaansa ja menkööt… Nyt minä avaan…