YÖ. Pelastukoon, ken voi… Tulkaa!… Tulkaa, kun vielä on aika!…
Pakenee.
LEIPÄ pakenee, poissa suunniltaan. Odottakaa ainakin niin kauan, että olemme ehtineet toiseen päähän salia…
KISSA samoin paeten. Odottakaa!… odottakaa!…
He piiloutuvat salin toisessa päässä olevien patsaiden suojaan.
Tiltil yksin jää Koiran kanssa pääoven luo.
KOIRA läähättäen ja hikoillen pidätetystä kauhusta. Minä jään, minä jään… Minä en pelkää… Minä jään… Minä jään pikku jumalani luo… Jä-hä… Jä-hän…
TILTIL taputtaen Koiraa. Se on oikein, Vahti, se on oikein… Syleile minua… Meitä on kaksi… Ja nyt, jumala meitä auttakoon… (Hän panee avaimen lukon reikään. Kuuluu kauhun huuto toisesta päästä salia, minne pakenijat ovat piiloutuneet. Tuskin on avain koskettanut oveen, kun sen molemmat puoliskot aukeavat keskeltä, liukuvat sivulle ja katoavat seinään, toinen oikealle, toinen vasemmalle, jolloin tulee näkyviin mitä ihmeellisin, satumaisin yöllisten unelmien puutarha, jossa tähtien ja kuun loistossa lentelee jalokivestä jalokiveen, kuun säteestä toiseen tarumaisia Sinisiä Lintuja, kierrellen ja kaarrellen lakkaamatta ja sulavin liikkein aina taivaan ääriin saakka, ja niin lukuisina, että ne näyttävät olevan tämän ihmepuutarhan sininen ilma, sen henkäys, se aine, mistä se on tehty. — Tiltil seisoo puutarhan valon huikaisemana, haltioituneena.) Oh, sitä taivasta! (Kääntyen niiden puoleen, jotka ovat paenneet.) Tulkaa pian!… Ne ovat tuolla!… Ne on niitä… Ne on niitä… Ne on niitä… Nyt me ne vihdoinkin löysimme… Siellä on tuhansia sinisiä lintuja… Miljoonia!… Miljardeja!… Emme voi ottaa kaikkia… Tule, Mitil!… Tule, Vahti!… Tulkaa kaikki!… Auttakaa minua!… (Rientäen lintujen joukkoon.) Niitä voi ottaa kuinka paljon tahansa!… Ne ovat kesyjä!… Ne eivät pelkää!… Tänne, tänne!… (Mitil ja muut juoksevat sinne. Kaikki, paitsi Yö ja Kissa, menevät puutarhaan.) Näettekö?… Niitä on liika paljon!… Ne lentävät suoraan syliin!… Katsokaahan, ne syövät kuun säteitä!… Mitil, missä sinä olet?… On niin paljon sinisiä siipiä, lentäviä höyheniä, ettei näe mitään!… Vahti, elä pure niitä!… Elä tee niille pahaa!… Ota niitä varovasti!
MITIL sinisten lintujen ympäröimänä. Minulla on jo seitsemän!… Oi, kuinka ne räpyttävät siipiään!… Enhän voi niitä kaikkia pitää!…
TILTIL. En minäkään!… Minulla on niitä liiaksi!… Nyt ne pääsevät. Nyt ne tulevat takaisin!… Vahdillakin on!… Ne vievät pian meidät mukanaan!… Ne vievät meidät pian taivaaseen!… Tule, mennään täältä kautta!… Valo odottaa meitä!… Kyllä hän ilostuu… Tänne, tänne…
He rientävät ulos puutarhasta, kädet täynnä lintuja, jotka räpyttelevät siipiään irti päästäkseen, juoksevat salin läpi, sinisten siipien tuiskussa ja poistuvat oikealle, josta olivat tulleet; Leipä ja Sokeri, jotka eivät ole ottaneet lintuja, seuraavat heitä. — Yksin jäätyään Yö ja Kissa rientävät perälle ja katsovat levottomina puutarhaan.