Näyttää luonnolliselta, että jalo sydän odottaa suurta rakkautta, mutta on vielä paljoa luonnollisempaa, että se rakastaa odotellessaan, ja ettei se luule odottavansa rakastaessaan. Rakkaudessa samoin kuin elämässä on miltei aina hyödytöntä odottaa; rakastamalla oppii rakastamaan ja pikku rakastumisten niin sanotuilla pettymyksillä ihminen pitää varmimmin yllä suuren rakkauden värähtämätöntä liekkiä, joka ehkä on valaiseva hänen elämänsä loppua.

Ihminen on usein nurjamielinen pettymyksiä kohtaan. Niille annetaan usein ikävä, kalpea ja alakuloinen muoto. Päinvastoin ne ovat totuuden ensimmäinen hymyily. Olet rehellinen mies, tahdot olla oikeamielinen, hyödyllinen, viisas ja onnellinen, mutta jos pettymys sinua lamauttaa, niin se johtuu siitä, että kadut valhetta, jossa elit. Haluatko mieluummin elää erehdyksiesi ja unelmiesi maailmassa kuin todellisuuden? Parhaimpien tahtojen parhaat hetket kuluvat liiankin usein kauniin unelman ja välttämättömän lain väliseen taisteluun, jonka lain kauneutta he eivät näe, ennenkuin kaunis unelma on tyhjentänyt heidän voimansa. Jos rakkaus esimerkiksi on pettänyt sinut, luuletko, että sinun olisi ollut terveellistä koko elämäsi läpi uskoa, että rakkaus on sitä, mitä se ei ole eikä voi olla? Luuletko, ettei sellainen harhakuva väärennä tärkeimpiä toimiasi ja pitkäksi aikaa kätke osaa totuudesta, johon pyrit? Ja jos toivot saavasi suuria aikaan ja pettymys asettaa sinut paikallesi toisarvoisten joukkoon, onko oikeata elämäsi loppuun asti kirota totuuden airutta? Eikö harhakuvittelusi loppujen lopuksi etsinyt totuutta, jos se oli vilpitön? Oppikaamme pettymyksistämme luomaan itsellemme joukko salaperäisiä ja uskollisia ystäviä ja lahjomattomia neuvonantajia. Jos joku niistä, julmempi kuin muut, hetkeksi lamaa meitä, älkäämme valittaen huudahtako: elämä ei ole niin kaunis kuin unelmamme, vaan sanokaamme itsellemme: meidän unelmistamme puuttui jotakin, koskei elämä niitä hyväksynyt. Voimakkaiden sielujen niin kiitetty tarmo ei ole lopulta muuta kuin pettymyksiä, jotka he ovat ottaneet vastaan. Jokainen pettymys, jokainen väärin ymmärretty rakkaus, jokainen tyhjiin mennyt toive lisää jonkunlaisen painon totuutesi painoon, ja mitä tiheämmin harhakuvat haihtuvat ympärilläsi, sitä jalompana, sitä varmempana esiintyy suuri todellisuus, kuten aurinko näkyy kirkkaammin puiden oksain välitse, joilta talvi on karistanut lehdet.

113.

Jos etsit suurta rakkautta, luuletko, että on mahdollista löytää yhtä kaunista sielua kuin unelmasi, jos vain sinun unelmasi lähtevät hakemaan? Onko oikein tarjota vain muodottomia haluja, toiveita ja unelmia, ja vastineeksi vaatia määrättyjä sanoja ja ratkaisevia tekoja? Ja niin me kuitenkin melkein aina teemme. Ja jos sattuma, niin onnellinen, että se on odottamaton, viimein asettaisi meidät olennon eteen, joka täysin vastaisi ihannettamme, olisimmeko silloin oikeutettuja kuvittelemaan, että meidän laiskat ja epämääräiset pyrkimyksemme kauan aikaa pysyisivät sopusoinnussa hänen toimivan ja selvärajaisen todellisuutensa kanssa?

Vasta sitten on meillä joku mahdollisuus löytää ihanne itsemme ulkopuolelta, kun olemme sen mikäli mahdollista täydellistäneet itsessämme. Toivotko tosiaankin keksiväsi ja säilyttäväsi vilpittömän, syvän, rakastavan, uskollisen, tyhjentymättömän sielun, avaran, elävän, välittömän, itsenäisen, rohkean, hyväntahtoisen ja ylevän sielun, jollet yhtä hyvin kuin sekin tiedä, mitä vilpittömyys, rakkaus, uskollisuus, ajatus, elämä, välittömyys, itsenäisyys, rohkeus, hyväntahtoisuus ja ylevämielisyys ovat? Ja kuinka tietäisitkään tämän, ellet ole rakastanut näitä seikkoja ja kauan elänyt niiden parissa kuten se on rakastanut niitä ja elänyt niiden parissa?

Ei ole mitään vaativampaa, taitamattomampaa, sokeampaa kuin hyvyys, kauneus ja siveellinen täydellistyminen, joka on toivon asteella. Jos tahdot löytää ihannesielun, niin aloita jäljittelemällä ihannetta, jota etsit. Ei ole muuta keinoa. Sitä mukaa kuin todella lähestyt tätä ihannetta, olet todella näkevä, että on oikeata ja onnellista, että se melkein aina on hyvin eroava siitä, mitä epämääräisissä toiveissasi olet odottanut. Sitä mukaa kuin ihanteesi toteutuu joutuessaan kosketuksiin elämän kanssa, se tulee avarammaksi, lempeämmäksi, joustavammaksi ja paremmaksi. Silloin huomaat vaivatta, mikä rakastamassasi on todella kaunista, mikä on vakavan hyvää, mikä on ikuisen totta itsessäsi, sillä mikään ei opasta meitä ympärillämme olevaan hyvään, ellei sydämessämme oleva hyvä sitä tee. Silloin vihdoinkin kiinnität vähemmän huomiota epätäydellisyyksiin, jotka eivät sinussa enää loukkaa turhamaisuutta, itsekkyyttä tai tietämättömyyttä, s.o. epätäydellisyyksiin, jotka eivät enää muistuta omia epätäydellisyyksiäsi, sillä juuri oma pahuutemme sietää vähiten toisten pahuutta.

114.

Olkoon meillä luottamusta rakkauteen, niinkuin meillä on luottamusta elämään, koska olemme luodut tuntemaan luottamusta ja koska kohtalokkain ajatus kaikessa on se, joka pyrkii epäilemään todellisuutta. Olen nähnyt rakkauden murskaavan monta elämää, mutta jollei rakkaus olisi sitä tehnyt, olisi luultavaa, että ystävyys, tylsyys, epävarmuus, epäröinti, välinpitämättömyys, toimettomuus olisivat murskanneet nämä samat elämät. Rakkaus murskaa sydämessä vain hauraat seikat, ja jos se murskaa siellä kaikki, niin se johtuu siitä, että kaikki oli haurasta. Ei ole ainoatakaan, joka ei olisi voinut luulla elämäänsä monta kertaa murskatuksi, mutta niiden, joiden elämä todella on murskattu, on usein syytettävä jonkinlaista turmio-turhamaisuutta onnettomuudestaan.

Rakkaudessa on tosin niinkuin muussakin kohtalossamme onnellisia ja onnettomia sattumia. On mahdollista, että olento, jonka sydän ja mieli ovat täynnä tarmoa, lempeyttä ja kaikkia hyviä inhimillisiä pyrkimyksiä, ensi kertaa elämään astuessaan hakematta tapaa sielun, joka ainaisen onnen huumeessa toteuttaa kaikki rakkauden toiveet, korkeimmat niinkuin alhaisimmatkin, laajimmat samalla kertaa kuin hienoimmatkin, ikuisimmat niinkuin haihtuvimmatkin, voimakkaimmat niinkuin lempeimmätkin. Voihan sattua, että hän heti saavuttaa sydämen, jolle saattaa antautua ja joka lakkaamatta ottaa vastaan hänen parhaansa. Voi sattua, että hän ensi yrityksellä saavuttaa ehkä ainoan, aina toiveiden kyllästämän sielun, joka ymmärtää aina hautaan asti ottaa vastaan tuhannen kertaa enemmän kuin hänelle annetaan ja joka aina antaa tuhannen kertaa enemmän takaisin kuin on saanut. Sillä rakkaus, joka kestää vuosien painon, muodostuu näistä suloisen epätasaisista vaihdoista, ja mitä niissä antaa, sen omistaa lopulta, ja mitä niissä saa, ei enää ole yksityistä omaisuutta.

115.