Minne kulkenemmekaan, vierii elämän virta runsasvetisenä taivaankannen alla. Se pistäytyy vankilan muurien väliin, vaikkei aurinko siellä valaisekaan sen laineita, samoin kuin se soluu kunnian ja onnen palatsin juurella. Se, mikä meille on tärkeää, ei ole kaikille kuuluvan ja aina juoksevan virran laajuus, syvyys ja voima, vaan sen maljan puhtaus ja suuruus, jonka virtaan upotamme. Kaikki, mitä voimme imeä elämästä, saa välttämättä tämän maljan muodon, ja malja on valettu meidän tunteittemme ja ajatuksiemme, sanalla sanoen sisäisen kohtalomme poven mukaan, niinkuin muinaisajan kuvanveistäjän pikari oli muovailtu jumalattaren rinnan mukaan. Ihminen saa maljan, jonka hän on itselleen tehnyt; hän saa miltei aina sen, jonka hän on oppinut itselleen toivomaan. Me emme voisi valittaa kohtaloa kuin yhdessä suhteessa, nimittäin, ettei se ole antanut meille käsitystä laajemmasta ja täydellisemmästä maljasta ja sen haluamista. Niin, eroavaisuutta on vain haluamisessa, mutta sen eroavaisuuden tajuamme vasta sinä hetkenä, jolloin se alkaa hävitä. Kun tulee tietämään, että halumme voisi olla kauniimpi, eikö se jo ole sen kaunistamista, eikö siten täytetä, kohtalomme povea uudella henkäyksellä ja jo sitenkin laajenneta ihanteellisen ja taipuvaisen maljamme ääriä, jonka metalli lopullisesti jähmettyy vasta kuoleman kylmänä ja leppymättömänä hetkenä?
Sillä ei ole valittamista, joka odottaa hehkuvampaa ja auliimpaa tunnetta. Sillä ei ole valittamista, joka odottaa vähän suuremman onnen, vähän suuremman kauneuden, vähän suuremman oikeuden kaipuuta, juuri näistä sanotaan, että he ovat mukana valittujen autuudessa. Jokainen heistä on puettu iloon ja pukuun, joka sopii heidän ruumiilleen. Hän ei voi kaivata itselleen suurempaa autuutta kuin hänellä on, sillä juuri siinä halussa, jolla hän sitä kaipasi, hän sen omisti, jos jalosti kadehdin niiden onnea, jotka voivat suuren virran kirkkaimpaan kohtaan laskea loistavamman ja painavamman astian kuin minun on, on minulla tietämättäni suuri osa kaikesta, mitä he sieltä ammentavat, ja minun huuleni painuvat heidän huuliensa rinnalle maljan laitaan.
110.
"Ketä vöittekaan rakastaa?" sanottiin — ennenkuin näin poikkesimme aineestamme syrjään — eräälle naiselle, jonka ehkä muistat. Samaa olisi voinut kysyä Emily Brontëlta ja monilta muilta; ja kaikkialla maailmassa on joukoittain hyväntahtoisia sieluja, jotka laukkaavat rakkautensa parhaat vuodet tehdessään itselleen tällaisia kysymyksiä tunteittensa tulevaisuudesta.
Kohtalon valtakunnassa muuten useimmat valitukset, surut, turhat odotukset, tyhjä pelko ja liialliset toivomukset tunkeilevat juuri rakkauden kuvan ympärillä. Paljon ylpeyttä, paljon väärää runoutta ja monia valheita on kaiken tämän pohjalla. Niiden sielujen joukossa, jotka ovat vähimmin pyrkineet itseään ymmärtämään, tapaa yleensä useimmat väärin arvostellut sielut. Haurain, ahtain ja mielivaltaisin ihanne saa yleensä runsaimman ravintonsa pelosta, pettymyksistä, vaatimuksista ja pikkumaisesta halveksimisesta. Me pelkäämme aivan erikoisesti, että loukataan tai väärin arvostellaan hyveitä, ajatuksia, siveellisiä ominaisuuksia tai kauneuksia, joita meillä ei vielä ole kuin mielikuvituksessamme. Tällaisten ansioiden laita on samoinkuin aineellisenkin omaisuuden: toivo suuntautuu itsepäisimmin niihin, joita meillä todennäköisesti on vähimmin voimaa milloinkaan saavuttaa. Niin on heittiö, joka aikoo parantaa itsensä, suuresti ihmeissään, ettei sille rehellisyydelle, joka hetkeksi herää hänen sydämessään, anneta heti erikoista tunnustusta.
Kun olemme todellisesti puhtaita, epäitsekkäitä ja vilpittömiä, kun ajatuksemme lakkaamatta ja yksinkertaisesti kohoavat turhamaisuuden ja vaistomaisen itsekkyyden yläpuolelle, huolehdimme paljoa vähemmän siitä, hyväksyvätkö, ymmärtävätkö, ihailevatko ympärillämme olevat meitä. Epiktetos, Marcus Aurelius, Antoninus Pius eivät ole milloinkaan valittaneet, ettei heitä ole ymmärretty. He eivät luulleet itsessään olevan mitään tavatonta tai käsittämätöntä. Päinvastoin he arvelivat, että heidän hyveensä paras juuri oli siinä, jonka kaikki voivat ilman ponnistusta tunnustaa, siinä, jota ei ilman aihetta väärin arvostella, sillä miltei aina on tunteen yleisessä hitaudessa korkeampi syy. Sairaalloiset hyveet sitävastoin, joihin kiinnitämme liian paljon huomiota, joutuvat väärin arvostelluiksi, ja sairaalloinen on jokainen, johon kiinnitämme liiaksi huomiota ja jolle vaadimme kunnioittavaa tarkkaavaisuutta. Sairaalloinen hyve on usein kohtalokkaampi kuin elinvoimainen pahe; joka tapauksessa se etääntyy liian kauas totuudesta, ja kaukana totuudesta ei ole mitään hyvää toivottavissa. Sitä mukaa kuin ihanteemme paranee, sisältää se yhä enemmän todellisuutta. Sitä mukaa kuin sielumme kasvaa, pelkää se vähemmän, ettei se kohtaa toista sielua, joka ei ole sen tasolla, sillä sielu, joka kasvaa, on sellainen, joka lähenee totuutta, ja lähellä totuutta kaikki saa osansa itse totuuden suuruudesta.
Kun Dante keskellä taivaallista ja kirkkaudessaan miltei muuttumatonta valoa on ehtinyt kolmanteen piiriin eikä näe minkään liikahtavan ympärillään, kysyy hän äkkiä itseltään, pysyykö hän paikallaan vai kulkeeko hän vielä kohti Jumalan valtaistuinta. Hän katsahtaa silloin Beatriceen, ja koska tämä näyttää hänestä kauniimmalta, ymmärtää hän lähestyneensä päämääräänsä. Mekin saatamme tiedonjanomme, rakkautemme, kunnioituksemme ja sen ihailun kasvusta, jonka suuntaamme kaikkeen meitä elämässä seuraavaan, laskea askeleet, jotka astumme matkalla totuutta kohti.
111.
Mies lähtee tavallisesti kodistaan hakemaan iloa, kauneutta, totuutta, rakkautta, eikä palaa täysin tyydytettynä, ennenkuin voi lapsilleen sanoa, ettei ole mitään löytänyt. On hyvin ylpeätä sanoa olevansa tyytymätön, ja useimmat ihmiset syyttävät elämää ja rakkautta vain siksi, että he kuvittelevat elämän ja rakkauden olevan heille enemmän velkaa kuin he itse voivat itselleen sallia. On totta, että rakkaudelle niinkuin kaikelle muullekin tarvitaan niin ylevä ihanne kuin mahdollista, mutta jokainen ihanne, joka ei perustu voimakkaaseen sisäiseen todellisuuteen, on vain tyhjä, hedelmätön, mateleva valhe. Ei tarvita muuta kuin kaksi tai kolme saavuttamatonta ihannetta lamaamaan koko elämää. On erehdystä luulla, että sielun suuruutta mitataan sen pyrkimyksien ja sen unelmien mukaan. Heikoilla on yleensä paljon kauniimpia ja paljon enemmän unelmia kuin voimakkailla, sillä koko heidän tarmonsa, koko heidän pyrkimyksensä muuttuu unelmiksi. Tavallisen unelman ylevyys otetaan myös lukuun, kun on arvioitava siveellistä tasoamme, vain sikäli kuin tämä unelma on aiemman elämän ja jo kiinteän, hyvin koetellun ja hyvin inhimillisen tahdon pidennetty varjo. Silloin on sallittua asettaa se hetkeksi ulkonaisten todellisuuksien auringonpaisteessa kylpevälle lakeudelle, niinkuin ihminen asettaa sauvan kirkontornin viereen, jota hän tahtoo mitata sen varjon mukaan, voidakseen määrätä hetken varjon ja ikuisen tornin välisen suhteen.
112.