106.
Valitettavasti ei mitään ole tehty, niin kauan kuin ei ole oppinut kovettamaan käsiään, niin kauan kuin ei ole oppinut muovailemaan ajatustensa kultaa ja hopeaa avaimeksi, joka ei aukaise enää vain unelmiemme norsunluuporttia, vaan juuri kotimme portin, maljaksi, joka ei sisällä vain unelmiemme ihmeellistä vettä, mutta ei myös laske hukkaan sitä todellista vettä, joka valuu katollemme, vaakalaudaksi, joka ei tyydy epämääräisesti punnitsemaan, mitä tulevaisuudessa tulemme tekemään, vaan joka täsmällisesti ilmoittaa meille sen painon, mitä tänään olemme tehneet. Korkein ihanne on vain tilapäinen ihanne, niin kauan kuin se ei läheisesti tunkeudu kaikkiin jäseniimme, niin kauan kuin se ei ole löytänyt tietä siirtyä niin sanoaksemme sormiemme päihin asti. On olentoja, joissa itsetarkastelu hyödyttää vain heidän järkeään. On toisia, joissa tämä sama itsetarkastelu lisää aina jonkun seikan heidän luonteeseensa. Muutamat ovat selvänäköisiä, niin kauan kuin heistä itsestään ei ole kysymys, niin kauan kuin ei ole kysymys toiminnasta; toisten silmät taas kirkastuvat, kun on mentävä todellisuuteen, kun on toimittava. Voisi sanoa, että on olemassa älyllinen tietoisuus, joka ikuisesti istuu tai ikuisesti makaa liikkumattomalla valtaistuimella ja joka uskottomien tai hitaiden lähettiläiden välityksellä on yhteydessä tahdon kanssa, ja siveellinen tietoisuus, joka aina on seisoallaan, aina valmiina marssimaan. On totta, että jälkimmäinen lienee riippuvainen edellisestä, ehkei olekaan muuta kuin edellinen, joka pitkästä lepäämisestä väsyneenä ja tässä levossa opittuaan kaikki, mitä voi oppia, päättää viimein nousta seisoalleen, laskeutua liikkumattomilta portailta, astua elämään. Kaikki on hyvin, kunhan se vain ei viivästy siksi, että jalat kieltäytyvät kantamasta.
Kuka voi meille sanoa, eikö ole parempi toisinaan toimia vastoin ajatustaan kuin olla milloinkaan uskaltamatta toimia ajatustensa mukaan? Toimiva erehdys on harvoin korjaamaton; olosuhteet ja ihmiset pitävät huolta sen ohjaamisesta pian oikealle tolalle, mutta mitä nämä voivat toimettomalle erehdykselle, joka välttää kaikkea kosketusta todellisuuden kanssa? Tämä kaikki ei muuten merkitse sitä, että meidän on supistettava siveellistä tietoisuuttamme ja pelättävä sitä liiaksi ravitsevamme siveellistä tietoisuutta odottaessamme. Meidän ei tarvitse pelätä, että meillä olisi liian ihailtava ihanne voidakseen soveltua elämään. Tarvitaan oikea hyvän tahdon tulva panemaan liikkeelle pieninkin oikeuden tai rakkauden työ. Meidän ajatuksiemme täytyy olla kymmenen kertaa ylempänä käyttäytymistämme, jotta tämä olisi edes yksinkertaisen kunniallinen. Täytyy tahtoa suunnattoman paljon hyvää voidakseen välttää vähäisen pahaa. Ei mikään voima tässä maailmassa kulu niin suunnattomasti kuin aate, jonka on astuttava jokapäiväiseen elämään. Sentähden on oltava sankarillinen ajatuksissa, jotta olisi edes hyväksyttävä tai vahingoton teoissaan.
107.
Meidän on viimeinen kerta lähestyttävä hämäriä kohtaloita. Ne opettavat meille, että suurissa aineellisissakaan onnettomuuksissa ei mikään ole auttamatonta ja että kohtalosta valittaminen on miltei aina sielunsa köyhyyden valittamista.
Rooman historiassa kerrotaan, että gallialainen senaattori Julius Sabinus, joka oli noussut kapinaan keisari Vespasianusta vastaan, joutui tappiolle. Hänen olisi ollut helppo paeta germaanien luo, mutta koska hän ei voinut mukanaan kuljettaa nuorta vaimoansa Eponinaa, ei hänellä ollut sydäntä häntä jättää. Näyttää siltä, kuin hädän ja onnettomuuden päivinä lopulta havaitsisi elämän ainoan ja todellisen arvon. Sabinus ei siis luopunut elämästä. Hänellä oli maatalo, jonka alla oli pitkä maanalainen käytävä; sen tiesivät vain hän itse ja pari vapautettua orjaa. Hän käski sytyttää talon tuleen, ja huhu levisi, että hän oli myrkyttänyt itsensä ja että liekit olivat tuhonneet hänen ruumiinsa. Itse Eponinakin piti sitä totena, sanoo Plutarkos, jonka kertomuksen tässä lainaan siinä muodossa, jollaiseksi Antoninuksien historian kirjoittaja, kreivi Champagny, sen on täydentänyt. Ja kun Martialis, vapautettu orja, kertoi Eponinalle hänen miehensä itsemurhan, makasi hän kolme päivää ja kolme yötä kasvot maahan päin, kieltäytyen syömästä ja juomasta. Saatuaan tietää tästä murheesta Sabinuksen tuli sääli, ja hän toimitti Eponinalle tiedon että hän vielä oli elossa. Vaimo pysyi edelleen surupuvussa ja itki puolisoaan päivisin ihmisten nähden, mutta öisin hän kävi miehensä luona tämän pakopaikassa.
Seitsemän kuukauden aikana hän laskeutui joka yö maan alle miestänsä tapaamaan. Hän koetti saada miehensä lähtemään pakopaikasta, ajoi hänen partansa, leikkasi hänen hiuksensa, kääri hänen päänsä siteisiin, puki hänet valepukuun, toimitti hänet vaatekäärössä kannettuna pois ja vei syntymäkaupunkiinsa. Mutta pian tämä olinpaikka osoittautui liian vaaralliseksi, ja hän vei miehensä takaisin maanalaiseen käytävään. Toisinaan Eponina asui maalla ja vietti yönsä hänen luonaan, toisinaan palasi kaupunkiin ja näyttäytyi ystävättärilleen. Hän tuli raskaaksi, mutta käyttämällä erästä voidetta hän sai itsensä sellaiseen asuun, ettei kukaan nainen edes yhteisissä kylpyhuoneissa saattanut huomata hänen raskauttaan. Kun synnyttämisen aika oli käsissä laskeutui hän maanalaiseen käytävään, kuten naarasleijona luolaansa, ja yksin ilman auttaja-naista antoi elämän kaksoisille. Hän ruokki niitä maidollaan ja näki niiden kasvavan. Hän elätti miestään yhdeksän vuotta tässä piilopaikassa ja tässä pimeydessä. Lopulta Sabinus löydettiin kuitenkin ja vietiin Roomaan. Hän ansaitsi toden totta Vespasianuksen lempeyden. Esittäessään keisarille molemtnat poikansa, jotka oli kasvattanut maan alla, sanoi Eponina: "Olen synnyttänyt ne maailmaan, olen kasvattanut ne, jotta meitä olisi useampia, jotka sinulta rukoilemme armoa." Läsnäolijat itkivät. Keisari oli kuitenkin taipumaton, ja rohkean galliattaren ainoana pyyntönä oli enää vain saada kuolla yhdessä miehensä kanssa. "Olen elänyt onnellisempana hänen kanssaan pimeydessä", huudahti hän, "kuin sinä, oi Cesar, olet milloinkaan ollut auringon paisteessa ja keisarikuntasi loiston keskellä".
108.
Mikä sydän uskaltaisi sitä epäillä, mikä sydän epäröisi rakastaa pimeyttä, jota sellainen rakkaus kirkasti? Epäilemättä he elivät monta kamalaa ja kauheaa hetkeä piilopaikkansa syvyyksissä; mutta kuka ei niistäkin, jotka pitävät arvossa vain elämän alhaisimpia nautintoja, olisi mieluummin rakastanut sellaisella hehkulla, syvällä sellaisen haudan pohjalla, kuin ettei olisi rakastanut muuten kuin kylmästi auringon valossa ja lämmössä? Eponinan ihastuttava huudahdus on kaikkien niiden, jotka ovat tunteneet rakkauden, ja niiden, joiden sielu on ymmärtänyt keksiä mielenkiintoa, järkeä, toivoa ja velvollisuutta elämässä. Liekki, joka elähytti häntä hänen pimeydessään, oli sama liekki, joka elähyttää viisasta yksitoikkoisten hetkien vieriessä. Rakkaus on sielumme itsetiedoton aurinko, mutta tämän auringon puhtaimmat, lämpimimmät, vakavimmat säteet muistuttavat ihmeellisellä tavalla niitä, jotka oikeuden, suuruuden, kauneuden ja totuuden haltioima sielu pyrkii itsessään monistamaan? Eikö sitä onnea, joka sattumalta oli Eponinan sydämessä, voida siirtää jokaiseen hyväntahtoiseen sydämeen? Eikö sen lohduttavin rakkaus, sen itsensäunhottaminen, surujen muuttuminen hymyilyiksi, nautintojen, joista on kieltäytynyt, muuttuminen onneksi, jonka sydän tekee ikuiseksi, mielenkiinto, jota tuntee jokaisen päivän kalpeintakin valoa kohtaan sen sattuessa johonkin ihailtavaan, vajoaminen valoon ja iloon, jota mielemme mukaan voimme laajentaa enemmän ihailemalla — kaikki tämä ja tuhannet yhtä suloiset, yhtä avuliaat voimat, eivätkö kaikki nämä voi ilmetä sydämemme, sielumme ja ajatuksemme voimakkaammassa elämässä? Oliko Eponinan rakkaus muuta kuin tahaton, odottamaton ja ansaitsematon vilahdus tästä elämästä? Rakkaus ei ajattele aina; usein se ei tarvitse mitään harkintaa, ei mitään itsetutkistelua voidakseen nauttia kaikesta, mitä ajatuksessa on parasta, mutta rakkauden paras muistuttaa kuitenkin ajatuksen parasta. Koska Eponina rakasti, ei hän nähnyt kuin kärsimyksiensä valoisat kasvot; mutta ajatella, miettiä, katsoa tuskaansa kauemmaksi ja toimia iloisemmin kuin kohtalon näennäisen käskyn mukaan olisi välttämätöntä, eikö tämä ole sitä, että vapaaehtoisesti ja varmasti tekee sen, mitä rakkaus tekee vain tietämättään; onnellisesta sattumasta? Jokainen Eponinan kärsimyksistä sytytti soihdun maanalaisen käytävän komeroihin, ja eikö syrjäänvetäytymiseen tottuneessakin sielussa jokainen tuska, joka saa sen syventymään itseensä, herätä suurta lohtua? Ja kun me jalon Eponinan kanssa elämme vainojen aikana, eikö voisi sanoa, että sellainen tuska on kuin pakanallinen pyöveli, joka ihailun tai armon liikuttamana keskellä suorittamaansa kidutusta äkkiä polvistuu uhrinsa jalkojen juureen, hellästi rohkaisee sitä, tahtoo kärsiä sen kanssa ja viimein suudellen kysyy häneltä tietä taivaaseen?
109.