Kaikki, mitä etsimme pitkin teitä, rakkautta, onnea, kauneutta, seikkailuja, eivätkö kaikki tavanneet toinen toisiaan Emilyn sydämessä? Ei mikään päivä tuonut hänelle yhtäkään näistä iloista, yhtäkään näistä sielunliikkeistä, yhtäkään näistä hymyilyistä, jotka silmä voi nähdä, joihin käsi voi koskettaa, ja kuitenkin oli hänellä täydellinen kohtalo, ei mikään nukkunut hänessä, hänen sydämessään oli aina kirkkautta, hiljaista iloa, luottamusta, tiedonjanoa, haltioitumista ja toivoa.

Hän oli onnellinen, sitä ei saata epäillä. Avaamalla meille sielunsa hän voi osoittaa meille saman katoamattoman sadon kuin parhaimmat ihmiset, jotka ovat kokeneet mitä vaihtelevinta, pisintä, eloisinta ja täydellisintä onnea. Jos ei hänellä ollut mitään, mitä on rakkaudessa, murheessa, tuskassa, intohimossa, ilossa oli hänellä kaikki muu, mikä jää jäljelle inhimillisistä sielunliikkeistä, sittenkun niitä ei enää ole. Kuka todella on omistanut jotakin, sokeako, joka asuu satumaisessa palatsissa, vai se, joka vain kerran on ollut sellaisessa palatsissa, mutta kulkenut siellä avoimin silmin?

"Elää, ei elää." Älkäämme antako sanojen viedä itseämme harhaan. On täysin mahdollista elää ajattelematta, mutta mahdotonta on ajatella elämättä. Tapauksen onnellinen tai onneton ydin on siinä ajatuksessa, jonka siitä saa: voimakkaille siinä ajatuksessa, jonka itse siitä saavat, heikoille siinä ajatuksessa, jonka muut siitä saavat. On mahdollista, että tuhansia fyysillisiä tapauksia tulee vastaasi kulkiessasi kohti kuolemaa ja ettei mikään niistä tapaa sinussa sitä voimaa, jota se tarvitsisi muuttuakseen siveelliseksi tapaukseksi. Vasta silloin ihmisen tulee sanoa itselleen: "Minä en ehkä olekaan elänyt."

104.

Niin onkin oikeata väittää, että sankarittaremme sisäistä onnea, kuten jokaisen olennon, edustaa hänen siveysoppinsa ja maailmankatsomuksensa. Siinä on tapahtumien metsässä se pälvi, joka olisi aina mitattava elämän lopussa, jotta voitaisiin arvioida onnen laajuus. Ja kuka voisi enää vuodattaa pettymysten, huolien ja jokapäiväisten surujen pikku kyyneleitä, jotka aina ovat tuskallisia, koska ne, sen sijaan että virkistäisivät, tekevät katseen katkeraksi, kuka voisi vuodattaa niitä sellaisissa ymmärtämyksen ja rauhan korkeuksissa, joihin Emily Brontë kohottautui?

Silloin ymmärtää, ettei hän itke kuten useimmat naiset, jotka koko elämänsä harhailevat pienistä särkyneistä iloista pieniin särkyneisiin iloihin. Särkynyt ilo masentaa vain silloin, kun kantaa sitä kuin puidenkokooja, joka ei milloinkaan laske risukimppuansa maahan. Mutta kuivia risuja ei ole kannettava kauaa hartioilla, ne on sytytettävä ja muutettava loistaviksi liekeiksi. Kun näkee ne liekit, jotka leimuavat Emilyn sielusta, ei ajattele enempää kuin hän itse kuivien risujen surullisuutta. Ei ole mitään näköpiiritöntä onnettomuutta, ei ole mitään parantumatonta surua sille, joka kärsiessään ja murehtiessaan kuin muut oppii surun syvyydessä ja onnettomuuden syvyydessä seuraamaan luonnon suurta liikettä, joka on ainoa todellinen liike. "Viisas ei voi milloinkaan ehdottomasti sanoa, että hän kärsii, koska hän näkee koko elämänsä", kirjoitti muuan ihailtava nainen, joka oli kärsinyt; "hän arvostelee sitä etäisyydestä, ja jos hän kärsii tänään, niin tapahtuu näin siksi, että hän on suunnannut ajatuksensa sielunsa epävalmiiseen osaan". Emily esittää nähtäväksemme rakkauden, hyvyyden ja vilpittömyyden ohella myös vihan, pahuuden ja sitkeimmän kostonhimon ja kavalimman petollisuuden eikä tunne edes tarvetta antaa anteeksi, sillä anteeksiantaminen on vain puolittain ymmärtämistä. Hän tarkastelee, hän hyväksyy ja hän rakastaa. Hän hyväksyy ja rakastaa hyvää niinkuin pahaakin, sillä pahuus on loppujen lopuksi erehtyvää hyvyyttä. Hän opettaa meille — ei moralistin mielivaltaisin kaavoin, vaan tavalla, jonka vuodet ja ihmiset meille opettavat, ne totuudet, jotka pystymme vastaan ottamaan — pahuuden lopullista häviötä elämässä, kaiken hiljenemistä luonnossa ja kuolemassa, "joka on vain elämän voitto eräistä sen erikoisista muodoista". Hän osoittaa meille taitavimman, voimasta ja nerokkuudesta rikkaimman valheen hyödyttömyyden heikoimman ja tietämättömimmän totuuden rinnalla, osoittaa vihan pettymykset, joka tietämättään kylvää onnea ja rakkautta tulevaisuuteen, jonka luuli hävittävänsä. Hän on ehkä ensimmäinen, joka puhuu meille perinnöllisyyden suuresta laista opettaakseen meille suvaitsevaisuutta, ja kun hän työnsä päätyttyä menee kylän kirkkomaalle, sankareittensa ikuisille asunnoille, on ruoho yhtä vihreää pyövelien kuin marttyyrien haudoilla, ja hän ihmettelee, että joku voi kuvitella, että ilkeä uni tulee häiritsemään niiden lepoa, jotka niin uinuvat välinpitämättömän ja rauhallisen maan povessa.

105.

Tiedän hyvin, että tässä on kysymyksessä nerokas olento, mutta sellaiset olennot osoittavat meille vain ilmeisemmin sen, mitä voi tapahtua, mitä tapahtuu kaikissa olennoissa, muuten se ei ole enää nerokkuutta, vaan eriskummaista tai hulluutta. Mitä kauemmaksi menee, sitä selvemmin näkee, että nerokkuutta tuskin on eriskummaisessa ja että todellinen ylemmyys muodostuu aineksista, joita kaikki päivät tarjoavat kaikille ihmisille. Tässä ei ole muuten kysymys kirjallisuudesta. Emilyä ei lohduta kirjallisuus, vaan hänen sisäinen elämänsä, sillä on paljonkin hyvin loistavaa kirjallisuutta, josta ei tapaa vähäisintäkään siveellistä toimintaa. Jos Emily olisi ollut vaiti, jos hän ei milloinkaan olisi tarttunut kynään, olisi hänessä kuitenkin ollut sama tarmo, sama elinvoima, sama ylitulviva rakkaus, sama sisäinen hymy koko hänen olennossaan, joka näyttää tietävän minne menee, sama laajentunut varmuus hänen sielussaan, joka huipuilla on osannut tehdä rauhan tämän maailman suuren epävarmuuden ja suuren kurjuuden kanssa. Me emme olisi siitä tietäneet, siinä kaikki.

Tämä vaatimaton elämä opettaa meille monta seikkaa. Ei tosin niin, että hänet olisi pantava esimerkiksi niille, jotka ovat taipuvaisia alistumiseen: he voisivat siitä erehtyä. Se näyttää kokonaan kuluvan odotuksessa, eikä kaikilla ole oikeutta odottaa. Emily kuoli neitsyenä kahdenkymmenen yhdeksän vuoden iässä, ja väärin on kuolla neitsyenä. Eikö jokaisen olennon ensimmäinen velvollisuus ole tarjota kohtalolleen kaikki, mitä ihmiskohtalolle voi tarjota? Epävalmis työ on parempi kuin epävalmis elämä. Hyvä on olla välittämättä tyhjistä tai hyödyttömistä nautinnoista, mutta ei ole viisasta karkoittaa luotaan miltei vapaaehtoisesti todellisen onnen parhaita mahdollisuuksia. Onnetonta sielua ei ole kielletty pitämästä yllä jaloa surua. Jos ihmisellä on jo jossakin määrin avara katse elämänsä murheeseen, niin hän jo siten harjoittaa pimeydessä siipiä, jotka jonakin päivänä auttavat häntä kohoutumaan yli kaiken tämän surun.

Ehkä puuttuu Emilyn elämästä ponnistus. Hänellä oli kaikki rohkeus, kaikki intohimot, kaikki riippumattomuus sielussaan; mutta elämässään kaikki arkuus, kaikki hiljaisuus, kaikki toimettomuus, kaikki rajoitus, kaikki eristyminen ja kaikki ennakkoluulot, joita hän ajatuksessaan halveksi. Tämä on liiankin usein liian mietiskelevien sielujen tarina. Hyvin vaikeaa on arvostella jotakin elämää itsessään, ja mitä varsinkin Emily Brontëen tulee, olisi paljonkin sanottava siitä itsensäuhrauksesta, jolla hän menetti nuoruutensa parhaat vuodet arvottoman, mutta onnettoman veljen hyväksi. Tässä voi siis puhua vain aivan ylimalkaisesti, mutta mikä pitkä, mikä kapea tie johtaakaan miltei kaikissa olennoissa heidän sielustaan heidän elämäänsä! Meidän rohkeutemme, oikeamielisyytemme, uskollisuutemme ja rakkautemme aatteiden laita on kuten tammenterhojen metsässä: tuhannet ja kymmenet tuhannet katoavat ja mätänevät sammalessa, ennenkuin ainoakaan puu tekee vesaa. "Hänellä oli", sanoi puhuessaan eräästä naisesta se nainen, jolta äsken lainasin muutamia sanoja, "hänellä oli kaunis sielu, kaunis äly, tunteellinen sydän, mutta kaikki tämä pääsi elämään vasta kuljettuaan hyvin ahtaan luonteen läpi. Huomaan melkein aina saman selvänäköisyyden puutteen, ja varsinkin saman itsensätutkistelun puutteen. Kun joku olento haluaa meille näyttää elämänsä, alkaa hän sanomalla meille katsomis-, käsittämis- ja tuntemistapansa; silloin näkee jalon sielunlaadun; sittenkun vähitellen hänen kanssaan tunkee hänen olemukseensa, luettelee hän meille tekojaan, surujaan ja ilojaan, ja kaikessa tässä ei ole enää sielun jälkeäkään, joka hetken aikaa kuulsi hänen periaatteittensa ja ajatuksiensa läpi. Heti kun toiminta alkaa, ryhtyvät aistit asiaan, ja luonne tulee näkyville; sielu, s.o. olennon korkein osa, näyttää meistä tuhoutuneelta; se on kuin prinsessa, joka mieluummin elää äärimmäisessä kurjuudessa kuin kovettaa kätensä tavallisessa työssä."