Tämän menneisyydettömän sielun neitseellisissä ja sileissä seinissä ei ollut mitään, johon edes olisi voinut kiinnittää muiston tai alistumisen. Ei mitään ennen tätä viimeistä pysähdystä, ei mitään jälkeen, ellei muutamia niukkoja ja ikäviä kokemuksia hoitaessa sairasta veljeä, jonka elämän mursivat laiskuus ja suuri, onneton intohimo, ja joka oli miltei hullu, parantumaton juomari ja opiuminnauttija. Ja sitten, kun hän läheni kahdettakymmenettä yhdeksättä ikävuottaan, eräänä joulukuun-iltapäivänä pienen pappilan valkeaksi kalkitussa arkihuoneessa kammatessaan pitkiä mustia hiuksiaan takkatulen ääressä, hän pudotti kamman liekkeihin, eikä hänellä ollut voimaa ottaa sitä ylös, ja kuolema tuli vielä hiljaisempana kuin hänen elämänsä oli ollut ottamaan hänet ilman väkivaltaa kahden hänen vielä silloin elävän sisarensa kalpeasta syleilystä.

102.

"En näe sinun varallesi kohtalon suurilla polvilla mitään rakkauden merkkiä, mitään kunnian kipinää, mitään hymyilevää hetkeä!" huudahtaa alakuloisen murheellisena miss Mary Robinson, joka kertoo meille tästä elämästä. Ja itse asiassa ulkoapäin katsoen ei ole ilottomampaa, värittömämpää, tyhjempää, jääkylmempää elämää kuin Emily Brontën.

Mutta miltä puolelta meidän on katseltava elämää keksiäksemme sen totuuden, arvostellaksemme sitä, hyväksyäksemme sen ja rakastaaksemme sitä? Jos me hetkeksi käännämme katseemme nummen pienestä yksinäisestä pappilasta, suunnataksemme sen sankarittaremme sieluun, näemme toisen näyn. On harvinaista, että tällä tavoin voi keksiä sielunelämää ruumiissa, joka ei joutunut mihinkään suuriin seikkailuihin, mutta vähemmän harvinaista on kuin luullaan, että sielu elää persoonallista elämäänsä miltei riippumatta viikon tai vuoden tapauksista. Wuthering Heigths'ssä, joka on tämän sielun intohimojen, halujen, täyttyneiden toiveiden, mietiskelyjen ja ihanteiden kuvastin, sanalla sanoen, sen todellinen historia, tässä kirjassa on enemmän voimaa, intohimoa, vaiheita, lämpöä, enemmän rakkautta kuin tarvittiin vuorotellen elähyttämään ja rauhoittamaan kahtakymmentä sankarielämää, kahtakymmentä onnellista tai onnetonta kohtaloa.

Ei mikään tapaus pysähtynyt milloinkaan hänen asuntonsa kynnykselle, mutta ei ole mitään tapausta, johon hänellä oli oikeus ja joka ei ilmennyt hänen sielussaan verrattoman voimakkaana, kauniina, täsmällisenä ja avarana. Näyttää siltä, ettei hänelle tapahdu mitään, mutta kaikki tapahtuu hänelle kuitenkin persoonallisemmalla ja todellisemmalla tavalla kuin useimmille olennoille, koska kaikki, mitä hänen ympärillään tapahtuu, kaikki, mitä hän näkee, ja kaikki, mitä hän kuulee, muuttuu hänessä ajatuksiksi, tunteiksi, lempeäksi rakkaudeksi, ihailuksi, elämän palvonnaksi.

Mitä merkitseekään, laskeutuuko tapaus meidän vai naapuriemme katolle? Vesi, joka pilvistä putoaa, kuuluu sille, joka sen kokoaa; ja onni, kauneus, terveellinen rauhattomuus tai rauha, jotka kätkeytyvät sattuman eleisiin, kuuluvat sille, joka on oppinut ajattelemaan. Hän ei ollut koskaan rakastunut, hän ei kuullut kertaakaan rakastajan ihmeellisten askeleiden kajahtavan tieltä, ja kuitenkin on hän, joka kuoli neitsyenä kahdenkymmenen yhdeksän vuoden iässä, tuntenut rakkauden, puhunut rakkaudesta, tunkeutunut sen uskomattomimpiin salaisuuksiin asti nin kauas, että ne, jotka ovat eniten rakastaneet, toisinaan kysyvät itseltään, mikä nimi heidän on annettava tunteelleen, kun he häneltä oppivat rakkauden sanoja, hurmiota ja salaisuuksia, joiden rinnalla kaikki muu näyttää tilapäiseltä ja kalpealta.

Missä muualla, ellei sydämessään, hän onkaan kuullut nämä rakastajattaren saavuttamattomat sanat, joka puhuu imettäjälleen siitä, jota kaikki hänen ympärillään vainoavat ja inhoavat ja jota hän yksin jumaloi? "Minun suuri kurjuuteni tässä maailmassa on ollut hänen kurjuutensa. Olen huomannut sen ja tuntenut sen kaiken alusta alkaen. Ajatukseni, niin kauan kuin elän, on hän itse. Jos kaikki muu katoaisi ja hän yksin jäisi, niin minä olisin yhä olemassa, ja jos kaikki muu jäisi ja hän katoaisi, niin maailmankaikkeus ei olisi minulle enää kuin suunnaton vieras maa, enkä minä enää kuuluisi siihen. Rakkauteni toiseen, josta puhut, on kuin puiden lehdet, aika sen muuttaa, kuten talvi muuttaa puut. Mutta rakkauteni häneen muistuttaa ikuisia, maanalaisia kallioita. Ne eivät ole juuri näkyväiseksi tyydytykseksi, mutta ne ovat välttämättömiä. — Minä olen hän itse. Hän on aina, aina ajatuksissani, ei ilona, yhtä vähän kuin aina olen itselleni ilona. Minä en rakasta häntä siksi, että hän mielestäni on kaunis, vaan siksi että hän on enemmän minä itse kuin koko minuuteni, ja mistä aineesta sielumme ovatkin tehdyt; hänen ja minun sieluni on aina sama sielu…"

Hän liikkuu rakkauden ulkonaisessa todellisuudessa niin viattomana, että se meitä hymyilyttää. Mutta mistä hän on oppinut tämän sisäisen todellisuuden, joka koskettaa kaikkea, mikä intohimossa on syvintä, epäJoogillisinta, odottamattominta, epätodennäköisintä ja ikuisimmin totta? Näyttää siltä kuin olisi tarvinnut elää kolmekymmentä vuotta kaikkein kiihkeimpien suudelmien hehkuvimmissa kahleissa päästäkseen tietämään kaiken sen, mitä hän tietää, uskaltaakseen sellaisella pettämättömällä varmuudella ja tarkkuudella meille näyttää Wuthering Heightsin molemmissa toisilleen määrätyissä rakastavissa lempeyden ja julmuuden vastakkaisimmat liikkeet, — lempeyden, joka tahtoisi tuottaa kärsimystä, ja julmuuden, joka tahtoisi saattaa onnelliseksi, autuuden, joka halajaa kuolemaa, tuskan, joka kietoutuu kiinni elämään, inhon, joka himoaa, ja himon, joka huumautuu inhosta, vihan kyllästämän rakkauden, ja vihan, joka huojuu rakkauden painon alla…

103.

Ja me tiedämme kuitenkin — sillä mikään ei ole kätkettyä tässä köyhässä elämässä — ettei hän rakastanut ketään ja ettei kukaan rakastanut häntä. On siis totta, että olemassaolon viimeinen sana on se, jonka kohtalo kuiskaa sydämemme salaisimpaan sopukkaan? On siis totta, että on yhtä todellista, yhtä kokenutta, yhtä yksityiskohtaista sisäistä elämää kuin ulkonaista? On siis totta, että voi elää samassa paikassa, että voi rakastaa, että voi vihata, vaikkei ole ketään poistyönnettävänä tai ketään odotettavana? On siis totta, että sielu riittää kaikkeen, että eräällä tasolla se aina on ratkaisevana? On siis totta, että ympäristö on surullinen tai hedelmätön vain niille, joiden tietoisuus vielä uinuu?