On mieltäkiinnittävää tässä äkkiä havaita todellisen onnen mahti ja salaperäinen vetovoima. Kun joku niistä, jotka kuuluvat "pieneen laumaan", kulkee sen onnellisen ja riemuitsevan joukon halki, joka vehkeillä, tervehdykdyksillä, pikku rakkausseikoilla ja pikku voitoilla täyttää Versaillesin marmoriportaat ja suurenmoiset suojat, syntyy toisinaan jonkinlainen hiljaisuus Saint-Simonin meluisissa kertomuksissa. Hänen tarvitsematta sitä osoittaa näyttää siltä kuin hän hetken mittailisi näitä äärettömiä turhamaisuuksia, näitä loistavia, vaan tilapäisiä tyydytyksiä, näitä valheita, jotka puhuvat kovaa, mutta vapisevat pimeässä, mittailisi rauhallisen ja voimakkaan sielun normaalisen tason mukaan. Tapahtuu suunnilleen samaa kuin silloin, kun lapset leikkivät kiellettyjä leikkejä, kiskovat juurineen tai tallaavat maahan kukkia, ovat hedelmiä varkaissa tai salaa kiusaamassa viatonta eläitä, ja pappi tai vanha mies lähestyy, joka ei kuitenkaan aio nuhdella heitä. Leikki lakkaa äkkiä, omatunto herää kauhistuneena, ja häpeilevät katseet pysähtyvät vastoin tahtoaan velvollisuuteen, todellisuuteen ja totuuteen.

Mutta aikaihmiset eivät tavallisesti kauempaa kuin lapset jää silmillään seuraamaan vanhusta, pappia tai harkintaa, jotka etääntyy. Mutta samantekevää, he ovat ainakin nähneet; sillä ihmissielu on, huolimatta silmistä, jotka liiankin mielellään kääntyvät pois tai sulkeutuvat, jalompi kuin useimmat ihmiset rauhansa vuoksi toivovat, ja se näkee vaivatta, mikä on ylevämpää kuin se hyödytön hetki, johon sen mielenkiintoa koetetaan herättää. Miten paljon kuiskaillaankaan pitkin tietä, jota myöten viisas katoaa näkyvistä, on hän kuitenkin tietämättään erehdyksiin ja turhamaisuuksiin piirtänyt jäljen, joka ei haihdu niin nopeasti kuin luulisi. Se selvenee varsinkin kyynelten odottamattomana hetkenä. Vähän muita puhtaampi, vähän muita elävämpi sielu itkee hyvin harvoin Saint-Simonin kertomuksessa menemättä itkemään jonkun luo, jonka hän on niin nähnyt kulkevan siinä vähän rauhattomassa ja miltei ilkeämielisessä kummastuksessa, joka maailmassa seuraa moitteettoman elämän askeleita.

Ihmiset eivät kysy toinen toiseltansa paljoa onnesta niinä päivinä, jolloin luulevat itseään onnellisiksi, mutta kun kärsimyksen hetki tulee, ei ole vaikeata muistaa paikkaa, mihin kätkeytyy rauha, joka ei ole auringonsäteen, kielletyn suudelman tai kuninkaallisen paheksumisen varassa. Emme silloin mene niiden luo, jotka ovat samalla tavoin onnellisia kuin me olimme, sillä me tiedämme vihdoinkin, kuinka paljon on jäljellä tästä onnesta, sittenkun sattuma on osoittanut vähänkään kärsimättömyyden merkkejä. Jos haluat tietää, missä varmin onni piilee, niin katso tarkoin, minne kurjat menevät lohtua hakiessaan. Tuska muistuttaa loitsuvapaa, jota aarteiden ja lähdesuonien etsijät muinoin käyttivät. Se näyttää sille, jolla se on, tien asuntoon, jossa syvin rauha huokuilee. Ja tämä on niin totta, että meidän toisinaan pitäisi itseltämme kysyä, voimmeko luottaa onnemme laatuun, rauhaamme, elämän suurien lakien tunnustamisen vilpittömyyteen, ilomme pysyväisyyteen, niin kauan kuin surullisten vaisto ei johdata heitä kolkuttamaan ovellemme, niin kauan kuin he kynnyksellä uinuen eivät näytä huomaavan sen lampun vakavaa ja hiljaista liekkiä, joka ei milloinkaan sammu.

Vain niillä on oikeus uskoa olevansa turvassa, joiden luo kaikki itkevät haluaisivat tulla itkemään. Niin on siellä ja täällä maailmassa olentoja, joiden sisäisen hymyn me huomaamme vasta siitä hetkestä alkain, jolloin kyyneleet, jotka huuhtovat katseitamme aina niiden salaperäisimmille lähteille asti, ovat opettaneet meitä näkemään onnen läsnäolon, joka ei synny hetken suosiosta tai loistosta, vaan laajentuneesta elämän käsityksestä. Tässä, kuten monissa asioissa, kaipuu ja välttämättömyys teroittavat meidän aistejamme. Mehiläinen, jonka on nälkä, löytää syvimpiin sokkeloihin kätkeytyvän hunajan; ja sielu, joka itkee lohduttomasti, huomaa ilon, joka piiloutuu luoksepääsemättömimpään kolkkaan, läpinäkymättömimpään hiljaisuuteen.

101.

Niin pian kuin tietoisuus herää ja rupeaa elämään jossakin olennossa, niin kohtalo alkaa. Tässä ei ole kysymyksessä useimpien sielujen köyhtynyt ja passiivinen tietoisuus, vaan se aktiivinen tietoisuus, joka ottaa vastaan tapauksen, mikä se lieneekin, samalla tavalla kuin tyrmässäkin istuva kuningatar ottaa vastaan lahjan. Jollei sinulle tapahdu mitään, voi tietoisuutesi jo luoda varsin suuren tapahtuman jollakin tavoin toteamalla tapauksien puutteen. Mutta ehkei ole ainoatakaan ihmistä, jolle ei tapahdu useampia seikkoja kuin tarvitaan ahnaimman ja väsymättömimmän tietoisuuden ylläpitämiseen.

Minulla on tällä hetkellä edessäni erään voimakkaan ja väkevätunteisen sielun elämäkerta, jonka sielun sivulla päätään kääntämättä näyttävät kulkeneen kaikki ne sattumat, jotka luovat ihmisten onnen tai onnettomuuden. Se kuvaa viime vuosisadan alkupuoliskon erikoisinta ja kieltämättä nerokkainta naista, Emily Brontëa. Hän on jättänyt meille vain yhden kirjan, romaanin jolla on merkillinen nimi: Wuthering Heights. Emilyn isä oli englantilainen pappi Patrik Brontë, mitättömin, paatunein, vaativaisin ja itsekkäin ihminen, mitä ajatella saattaa. Kaksi seikkaa näytti hänestä tärkeiltä tässä elämässä: hänen kreikkalaisen profiilinsa puhtaus ja hänen ruuansulatuksensa varma kulku. Mitä Emilyn äiti raukkaan tulee, näytti hän kokonaan elävän tämän profiilin ihailussa ja avioliitollisen ruuansulatuskulun kunnioittamisessa. Mutta tuskin kannattaa muistuttaakaan tässä hänen olemassaolostaan, sillä hän kuoli kaksi vuotta Emilyn syntymän jälkeen. Lisätkäämme kuitenkin yksi asia, jollei muuten, niin osoittaaksemme vielä kerran, että keskinkertaisessa elämässä nainen miltei aina on ylempi miestä, joka hänen on täytynyt ottaa. Lisätkäämme, että kauan sen jälkeen, kun tämän turhamaisen ja tyhjänpäiten elävän pappismiehen alistuva puoliso oli kuollut, löydettiin pinkka kirjeitä, joissa tämä puoliso, joka aina oli ollut vaiti, hyvin selvästi arvosteli miehensä välinpitämättömyyttä, typeryyttä ja itsekkyyttä. On totta, ettei itse tarvitse olla virheetön huomatakseen virheitä muissa, mutta keksiäkseen hyveen toisessa täytynee itsellä olla sen itu. Sellaiset olivat Emilyn vanhemmat. Hänen ympärillään näki neljä sisarta ja yksi veli samojen hetkien kuluvan synkän yksitoikkoisina. Koko perhe eli ja koko Emilyn elämä kului pienessä synkässä, yksinäisessä, kurjassa ja puuttomassa Haworthin kylässä, keskellä Yorkshiren nummea.

Milloinkaan ei ole kai ollut tyhjempää, surullisempaa, yksitoikkoisempaa lapsuutta ja nuoruutta kuin Emilyn ja hänen neljän sisarensa. Ei ainoatakaan niistä onnellisista ja jossakin määrin odottamattomista pikku tapahtumista, jotka sittemmin vuosien vierittyä suurentuneina ja kaunistuneina sielun sisimmässä muodostavat elämän hymyilevien muistojen ainoan tyhjentymättömän aarteen. Ensimmäisestä päivästä viimeiseen ei mitään muuta kuin nouseminen, taloushuolet, lukutunnit, työ vanhan tädin valvonnan alla, ateriat, kävelyt, jolloin pikkutytöt käsikkäin, miltei aina ääneti, vakavina kulkivat kukkivaa tai lumen peittämää nummea pitkin. Kotona ehdoton välinpitämättömyys aniharvoin näyttäytyvän isän puolelta, joka söi omassa huoneessaan ja vain illalla tuli pappilan yhteiseen saliin kovalla äänellä lukemaan ikäviä parlamentin keskusteluja. Ulkona ympäröi taloa hautuumaan hiljaisuus, suuri puuton lakeus ja kukkulat keväästä talveen hurjan pohjoistuulen ahdistamina.

Elämän sattumat — sillä ei ole ainoatakaan elämää, jossa sattumat eivät tee jotakin yritystä — tempasivat kolme tai neljä kertaa Emilyn tästä erämaasta, jota hän oli oppinut rakastamaan ja pitämään ainoana paikkana, missä taivas, maa ja kasvit olivat todelliset ja ihailtavat, kuten käy niiden, jotka liian kauan ovat pysyneet samalla paikalla. Mutta muutamia viikkoja poissa oltuaan hän alkoi ikävöidä, hänen kauniit, hehkuvat silmänsä himmenivät, ja joku hänen sisaristaan sai tuoda hänet kiireimmiten takaisin yksinäiseen pappilaan.

V. 1843 — hän oli silloin viidenkolmatta vuoden vanha — hän palasi jälleen sinne milloinkaan sieltä enää lähtemättä. Ei mitään tapausta, ei hymyilyä, ei rakkaudentoivoa koko hänen elämässään ennen tätä lopullista paluuta. Ei edes mitään onnettomuuksien muistoa, ei mitään niistä pettymyksistä, jotka tekevät, että niin monet heikot tai elämän suhteen liian vähän vaativat kuvittelevat, että passiivinen uskollisuus sitä kohtaan, mikä on tuhonnut itsensä, on hyveellinen teko, että toimettomuus kyynel silmässä on toimettomuuden puolustus ja että on tehnyt kaikki, mitä oli tehtävä, kun kärsimyksestään on saanut kaiken surun ja kaiken alistumisen, mikä siitä on ollut saatavissa.