98.

Mikä ihmeellinen varmuus onkaan "pienessä laumassa"! Ei mikään hyve sytytä täällä loistavia tulia vuorille, kaikki liekit pysyvät sielussa ja sydämessä. Ei ole muuta sankaruutta kuin luottamuksen, vilpittömyyden ja rakkauden, joka pysyy muistissa ja kestää. On olentoja, joiden hyve eräinä hetkinä tulee näkyville niinkuin läimäyteltäisiin ovia auki ja kiinni. On toisia, joissa se asuu kuin hiljainen palvelijatar, joka ei lähde kotoa; ja ne, jotka tulevat ulkoa ja joita paleltaa, tapaavat hänet aina valveilla lieden äärellä odottamassa.

Ehkä tarvitaan kauniissa elämässä harvempia sankarillisia tunteja kuin vakavia, yhtäläisiä ja puhtaita viikkoja. Ehkäpä suora ja ehdottoman oikeamielinen sielu on kalliimpi kuin hellä ja harras, jos siltä voi odottaa vähän vähemmän avomielisyyttä, vähän vähemmän intoa elämän äärimmäisissä tapauksissa, voi siihen turvautua luottavammin ja varmemmin kaikissa tavallisissa olosuhteissa, ja kuka ihminen, niin merkillinen, rauhaton ja kunniakas kuin hänen elämänsä lieneekin, ei sentään suurimmaksi osaksi elä tavallisissa olosuhteissa? Mitä ovatkaan, kun oikein ajattelee, ja varsinkin jos itse on mukana, loistavimpien tapauksien ratkaisevimmat hetket? Eikö ole ihmeellistä ylevimmän hetken suuressa pyörteessä nähdä rauhallisimman hetken kaikkien tottumuksien ja kaikkien mietteiden tulevan näkyviin? On aina palattava tavalliseen elämään: siinä on luja maa ja kestävä kallio. Ei tarvitse joka päivä temmata minua kuolemasta, häpeästä ja epätoivosta, mutta on ehkä välttämätöntä, että voin sanoa itselleni jokaisen päivän jokaisena synkkänä hetkenä, että sielu, joka on lähentynyt minun sieluani, on jossakin, hiljaisena, uskollisena, tunteettomana kaikelle, mikä siitä ei ole totuuden mukaista, muuttumattomana, järkähtämättömänä.

On kyllä varmasti erinomaista silloin tällöin suorittaa sankarillinen tai tavattoman ylevä teko, mutta vielä kiitettäväinpää, ja se vaatii pysyvämpää voimaa, ettei milloinkaan anna alhaisen ajatuksen itseään kiusata ja että viettää elämää, joka on vähemmän ylevää, mutta tasaisemmin varmaa. Asettakaamme toisinaan mietiskellessämme toiveemme siveellisestä täydellisyydestä jokapäiväisen totuuden tasolle huomataksemme, että on paljon helpompaa ajoittain tehdä suuri hyvätyö kuin olla milloinkaan tekemättä vähintäkään pahaa, helpompaa toisinaan saattaa joku hymyilemään kuin olla koskaan saattamatta itkemään.

99.

Heillä oli toinen toisessaan ja varsinkin itsessään turvapaikkansa, se "kiinteä kallio", kuten Saint-Simon sanoo, ja tämän kallion järkkymättömällä osalla oli täsmälleen sama laajuus kuin heidän sydämensä moitteettomalla osalla.

Tuhannet seikat muodostavat tämän "kiinteän kallion" kerrokset, mutta eikö sen keskustasanko ole aina siinä, mikä meistä näyttää moitteettomalta itsessämme? On totta, että tämä moitteettomasta pitäminen usein on hyvin karkeaa ja ettei ole ketään rikollista, joka ei joka ilta hetkeksi kohoa niille surkeille pirstaleille, joita hän luulee moitteettomiksi. Mutta tässä puhun vähän korkeammasta hyveestä kuin mikä on ehdottoman välttämätön, ja tavallisinkin olento tietää varsin hyvin, mitä ymmärretään hyveellä, joka ei ole tavallinen. Odottamattomimmalle siveelliselle kauneudelle on erikoista se, ettei typerinkään ihminen milloinkaan voi rehellisesti väittää, ettei hän sitä ymmärrä, ja ylevin teko on myös se, jonka helpoimmin ymmärtää. Ei ole ehkä välttämätöntä kohoutua sen tasolle, mikä on annettu meille ihailtavaksi, mutta on välttämätöntä milloinkaan olla vaipumatta uneen sen syvyyksiin, mitä ei voi olla moittimatta.

Mutta palatkaamme viisaittemme turvapaikkaan. Elämässä moni onni ja moni onnettomuus on sattuman varassa, mutta sisäinen rauha ei milloinkaan. Tiedän, että on rakentavia sieluja, että on toisia, jotka rakastavat raunioita, ja että on sellaisia, jotka koko elämänsä harhailevat toisesta turvapaikasta toiseen vieraan katon alla. Mutta jos on vaikeaa muodostella sielun vaistoa, niin ei ole toiselta puolen merkitystä vailla, että ne, jotka eivät rakenna, saavat tietää, mitä iloa toiset tuntevat lakkaamatta liittäessään kiviä toisiinsa. Ajatukset, kiintymykset, rakastumiset, vakaumukset, pettymykset, vieläpä epäilytkin, kaikki heille sopii, ja se, mitä myrsky irti kiskaistessaan murskaa, muuttuu mukavammaksi käsitellä, kun on vähän kauempana taas rakennettava vähemmän komea, mutta elämän vaatimuksiin sopivampi rakennus.

Mitkä surut, murheet tai pettymykset voivatkaan järkyttää sen taloa, joka ei hylännyt sitä, mikä on viisasta ja lujaa suruissa, murheissa ja pettymyksissä, valitessaan rakennuksensa kiviä! Ja eikö voi täydellä todella sanoa, käyttääksemme toista kuvaa, että sisäisen onnen juurien laita on samoin kuin suurien puiden? Ne tammet, joita myrskyt useimmin ahdistavat, saavat lopulta valtavimmat, ravintoa-antavimmat kiinnikkeet ikuiseen maahan, ja se kohtalo, joka väärin ahdistaa meitä, ei tiedä enempää siitä, mitä tapahtuu sielussa, kuin tuuli aavistaa sitä, mitä tapahtuu maan alla.

100.