Vaan älkäämme menkö pitemmälle näitä teitä, jotka voisivat viedä meidät liian teoreettiseen viisauteen. Jos kaunis ulkonainen kohtalo ei ole välttämätön, ei ole kuitenkaan vähemmän tarpeellista toivoa sitä ja tehdä kaikki mitä voi sen saavuttaakseen, niinkuin kiinnittäisi siihen tavattomasti huomiota. Viisaan suuri velvollisuus on koputtaa kaikille kunnian, työn, onnen ja rakkauden porteille, jollei mikään avaudu vakavan ponnistuksen, pitkän odotuksen jälkeen, on hän ehkä juuri ponnistuksessa ja odotuksessa löytänyt hakemansa selvyyden ja hakemainsa tunteiden vastineen. "Toimiminen", on Barres jossakin kohdassa sanonut, "on yhä laajempien kokemusalueiden liittämistä harkintaamme". Toimiminen, voisi lisätä, on nopeammin ja täydellisemmin ajattelemista kuin ajatus voi tehdä. Toimiminen ei ole sitä enää, että ajattelee vain aivoilla, vaan sitä, että saa koko olennon ajattelemaan. Toimiminen on ajatusten syvimpien lähteiden sulkemista unelmassa, jotta saisi ne avatuiksi todellisuudessa. Mutta toimiminen ei välttämättä ole voittamista. Toimiminen on myös yrittämistä, odottamista ja malttamista. Toimiminen on myöskin kuuntelemista, kokoutumista, vaitioloa.

On totta, että naiselle, josta tässä puhumme, olisi Ateenassa, Firenzessä tai Roomassa sattunut joitakuita innostumisen aiheita ja joitakuita tilaisuuksia kauneuden tai sankaruuden osoittamiseen, joita hän ei tapaa tänään. Hänellä olisi siellä myös ollut tekojensa ponnistus ja muisto, elävä ja kallisarvoinen voima, sillä ponnistus, jonka olemme suorittaneet, muisto siitä, mitä olemme tehneet, muuttavat usein meissä useampia seikkoja kuin korkein ajatus, joka siveellisesti tai älyllisesti vastaisi tuhansia tällaisia ponnistuksia ja tällaisia muistoja. Niin, vain sitä olisi kadehdittava toimivalta ja loistavalta kohtalolta, että se avartaa ja herättää monia tunteita ja voimia, jotka muuten eivät milloinkaan olisi heränneet unestaan tai päässeet liian ahtaan olemassaolon aitauksesta. Mutta se, että tietää tai että aavistaa, että nämä tunteet tai nämä voimat uinuvat meissä, eikö se merkitse sitä, että herättää niiden parhaan, että jo hetken katselee kaunista ulkonaista kohtaloa huipuilta, jonne se pääsee vasta päiviensä päättyessä, ja että jo edeltäpäin korjaa sen sadon parhaan, jota se ei voi kerätä ennenkuin monien myrskyjen jälkeen?

96.

Eilen illalla lukiessani jälleen Saint-Simonia, jolloin tuntuu kuin tornin huipusta näkisi satoja ihmisiä hyörimässä tasangolla, opin ymmärtämään sen, mitä ihmisen vaisto nimittää kauniiksi kohtaloksi. Ehkei Saint-Simon itse tiedäkään, mitä hän rakastaa ja mitä hän ihailee muutamissa sankareissaan, jotka hän ympäröi jonkunlaisena alistuvalla ja itsetiedottomalla kunnioituksella. Kuolleita ovat sadat hyveet, joita hän kunnioitti, ja tuhannet ominaisuudet, joita hän ylisti suurissa miehissään, tuntuvat meistä tänään pieniltä. Mutta vaikkei hän erikoisesti käsittelekään eräitä ja vaikka hän pohjaltaan ei hyväksy aatetta, joka heitä elähyttää, esiintyy kuitenkin neljä tai viisi vakavaa, hyväntahtoista ja ihailtavaa hahmoa, niin sanoaksemme hänen tietämättään, siinä loistavassa joukossa, joka hyörii suuren kuninkaan valtaistuimen ympärillä: Fénelon, Chevreusen ja Beauvilliersin herttuat ja kruununprinssi. He eivät ole onnellisempia kuin useimmat ihmiset. Heidän osakseen ei tule mitään ratkaisevaa menestystä, ei mitään loistavaa voittoa. He elävät kuten muutkin levottomasti kaivaten sitä, mitä luultavasti sen vuoksi sanotaan onneksi, koska sitä odotetaan. Fénelon joutuu tuon jotenkin keskinkertaisen, mutta sukkelan ja terävänäköisen, ylpeän, epäilevän ja juhlallisen, pikkuasioissa suuren ja suurissa asioissa pienen hengen — joka Ludvig XIV oli — epäsuosioon. Hänet tuomitaan, häntä ahdistetaan, hänet ajetaan maanpakoon. Chevreusen ja Beauvilliersin herttuat, huolimatta korkeasta asemastaan, elävät hovissa jollakin tavoin varovaisesti ja vapaaehtoisesti syrjään vetäytyneinä. Kruununprinssi ei myöskään nauti kuninkaan suosiota. Hän on mahtavan ja kadehtivan joukkion vehkeilyjen maalitauluna, joka joukkio pystyy tuhoamaan hänen nuoren soturi-kunniansa. Hän joutuu epäsuosioon, vastoinkäymisiin ja onnettomuuksiin, jotka näyttävät parantumattomilta tässä turhamaisessa ja orjamaisessa hovissa, sillä epäsuosio ja onnettomuudet saavat sen suuruuden, jonka silloiset tavat niille antavat. Hän kuolee viimein muutamia päiviä puolisonsa jälkeen, jota hän oli yksin ja rajattomasti rakastanut. Kruununprinssi kuolee ehkä myrkytettynä niinkuin puolisonsakin ja kaatuu kuin salaman iskemänä juuri silloin kun sen suosion ensi säteet, jota jo oli lakattu odottamasta, alkoivat kullata hänen palatsinsa portaita.

Nämä surut, nämä pettymykset, nämä täyttymättömät toiveet ja nämä huolet täyttivät heidän elämänsä. Ja kuitenkin, kun katsoo heidän pientä, hiljaista ja eheää ryhmäänsä toisten epätasaisen ja oikullisen melun keskellä, näyttävät nämä neljä kohtaloa todella kauniilta ja kadehdittavilta. Sama valo seuraa heitä kaikissa heidän vaiheissaan. Se lähtee Fénelonin suuresta sielusta. Fénelon on uskollinen yleville aatteilleen, ihailun, pyhyyden, oikeuden, lempeyden ja rakkauden aatteille, ja muut kolme seuraavat mestariansa ja ystäväänsä.

Mitä merkitsee tässä, että Fénelonin mystilliset aatteet eivät ole samat kuin omamme? Mitä merkitsee sekään, että ne ajatukset, joita luulemme syvimmiksi ja parhaiksi ja joihin perustamme siveellisimmän onnemme ja kaiken elämänvarmuutemme, luuhistuvat raunioiksi takanamme ja saavat jonakin päivänä ne hymyilemään, jotka ovat keksineet ajatuksia, joita he kuvittelevat inhimillisemmiksi ja lopullisemmiksi? Ajatuksemme jalostavat ja kirkastavat meitä vähemmän kuin ne tunteet, joita ne herättävät meissä. Ajatus on ehkä päämäärä, mutta sen laita on samoin kuin monien matkojen päämäärän: itse matka, pysähdykset, se mitä tiellä tapaAmme, se, mitä meille sattuu yli odotusten, kiinnittää eniten mieltämme. Tässä kuten kaikissa seikoissa on pysyväistä inhimillisen tunteen vilpittömyys. Ajatuksesta emme tiedä milloinkaan, eikö se ehkä petä meitä; mutta rakkaus, jolla olemme rakastaneet, palaa takaisin meihin pisarankaan sen kirkkaudesta tai voimasta hukkumatta erehdykseen. Se mikä muodostaa ja ravitsee sitä ihanteellista olentoa, jonka jokainen meistä pyrkii muodostamaan itsessään, ei ole niin paljon niiden ajatusten moninaisuus, jotka ovat sen ääriviivoina, vaan se puhdas voimakas tunne, se vilpittömyys, se epäitsekkyys, johon me verhoamme nämä ajatukset. Tapa, jolla me rakastamme sitä, minkä uskomme totuudeksi, merkitsee enemmän kuin totuus itse. Eikö rakkauden avulla tulla paremmiksi kuin ajatuksen? Rakastaa rehellisesti suurta erehdystä on usein parempaa kuin palvella pikkumaisesti suurta totuutta.

Tämä intohimo, tämä totuus voi muuten yhtä hyvin olla epäilyssä kuin uskossa. On yhtä intohimoista, yhtä ylevää epäilyä kuin kaunein vakaumus. Parasta ajatuksessa, joka meistä näyttää hyvin korkealta, hyvin puhtaalta tai syvällisen epävarmalta, on se, että se antaa meidän rakastaa jotakin ilman ehtoja. Joko antaudun ihmiselle, Jumalalle, isänmaalle, kaikkeudelle tai erehdykselle — se jalo metalli, jonka jonakin päivänä tapaa rakkauden tuhkan alla, ei johdu tämän rakkauden kohteesta, vaan itse rakkaudesta. Vilpittömän antaumuksen yksinkertaisuus, lämpö ja kiinteys jättävät haihtumattomia jälkiä. Kaikki haihtuu, muuttuu, ehkä katoaa paitsi se, mikä säteilee tästä sydämemme syvyydestä, kiinteydestä ja hedelmällisyydestä.

97.

"Kellään ei ole milloinkaan ollut sellaista sielunrauhaa kuin hänellä", sanoo Saint-Simon yhdestä niistä, joita vehkeet, vihamielisyydet ja ansat ympäröivät. Ja myöhemmin hän puhuu erään toisen "viisaasta rauhasta", siitä "viisaasta rauhasta", joka läpitunkee "koko pienen lauman". Se onkin todentotta pieni, parhaille ajatuksilleen uskollinen lauma, ystävyyden, vilpittömyyden, omanarvon ja sisäisen tyytyväisyyden pieni lauma, joka yksinkertaisessa ja rauhallisessa valossa liikkuu Versaillesin turhamaisuuden, kunnianhimon, valheiden ja petoksien keskellä.

He eivät ole mitään pyhimyksiä tämän sanan tavallisessa mielessä. He eivät ole vetäytyneet syrjään erämaiden tai metsien syvyyksiin. He eivät ole hakeneet itsekästä turvapaikkaa ahtaissa kammioissa. He ovat viisaita, he eivät hylkää elämää, he pysyvät todellisuudessa. Älkäämme luulko, että heidän hurskautensa pelastaa heidät ja että heidän sielunsa ainoa turva on Jumalassa. Ei ole kyllin, että rakastaa Jumalaa ja palvelee häntä parhaansa mukaan, jotta ihmissielu saisi kiinteyden ja levon. Jumalan rakastamiseen pääsee vain älyn ja tunteiden avulla, jotka on saanut ja joita on kehittänyt ihmisten kanssa seurustellessaan. Ihmissielu pysyy syvästi inhimillisenä kaikesta huolimatta. Sitä voi opettaa rakastamaan monia näkymättömiä seikkoja, mutta hyve, täydellisesti ja yksinkertaisesti inhimillinen tunne, on sille aina voimakkaampaa ravintoa kuin jumalallisin intohimo tai hyve. Tavatessamme todellisesti rauhallisen ja terveen sielun olkaamme varmat, että sen on inhimillisiä hyveitä kiitettävä terveydestään ja rauhastaan. Jos olisi sallittua lukea niiden sydämien salaisuus, joita ei enää ole, nähtäisiin ehkä, että se rauhanlähde, josta Fénelon joi joka ilta maanpaossa ollessaan, oli pikemmin hänen uskollisuudessaan onnettomalle madame Guyonille, rakkaudessaan väärin arvosteltuun ja vainottuun kruununprinssiin kuin hänen iäisen palkinnon odotuksessaan, enemmän hänen inhimillisesti lempeässä, inhimillisesti rehellisessä, sanalla sanoen inhimillisesti moitteettomassa tietoisuudessaan kuin siinä toivossa, mikä hänellä oli kristittynä.