Minkä vuoksi kauaa olla murheissaan erehdyksistään ja tappioistaan? Mitä tapahtuneekin, aina synkimmän tunnin viime minuutteina, viikon päättyessä, vuoden loppuessa on rehellisen ihmisen syytä hymyillä mennessään itseensä. Hän oppii vähitellen suremaan ilman kyyneleitä. Hän on perheenisä, joka illan tullen työn päätyttyä palaa kotiin. Voi sattua, että lapset itkevät, leikkivät turmelevia ja vaarallisia leikkejä, ovat sekoittaneet huonekalut, särkeneet lasin, kaataneet lampun. Joutuneeko isä epätoivoon tästä? Tosin olisi teoreettisen siveysopin kannalta katsoen ollut parempi, jos he olisivat pysyneet aivan rauhallisina ja oppineet lukemaan ja kirjoittamaan, mutta kuka järkevä isä kesken kiivaimpiakaan nuhteita voi olla hymyilemättä kääntyessään selin? Hän ei sure näitä tosin vähän hulluja elämänilmiöitä. Mitään ei ole menetetty, niin kauan kuin hän voi palata, niin kauvan kuin hänellä on turvallisen kodin avain. Itseemme syventymisen hyvät seuraukset ovat vähemmän sen tutkimisessa, mitä sielumme, henkemme, sydämemme ovat aloittaneet tai loppuun suorittaneet poissaollessamme, kuin juuri itse tässä syventymisessä. Ja jos hetket ovat kuluneet meidän kynnyksellämme salaperäisiä siteitään avaamatta, jos salit ovat tyhjät kuten lähtiessämmekin, jollei kukaan niistä, joiden piti tehdä työtä, olisi liikuttanut käsiään, kertoo joka tapauksessa palaavien askeliemme kaiku jotakin asunnon laajuudesta, odotuksesta ja uskollisuudesta.

94.

Ei ole mitään keskinkertaisia päiviä muualla kuin meissä itsessämme, mutta korkeimmalle kohtalollekin on aina tilaa keskinkertaisimpinakin päivinä, sillä sellainen kohtalo kehittyy paljon täydellisemmin meissä itsessämme kuin Euroopan pinnalla. Kohtalon paikka ei ole keisarikunnan avaruus, vaan sielun avaruus. Todellinen kohtalomme on elämänkäsityksessämme, siinä tasapainossa, joka lopulta rakentuu taivaan ratkaisemattomien kysymyksien ja sielumme epävarmojen vastauksien välille. Sitä mukaa kuin nämä kysymykset laajenevat, käyvät ne hiljaisemmiksi, ja kaikki, mitä tapahtuu viisaalle, suurentaa näitä kysymyksiä ja tekee nämä vastaukset hiljaisemmiksi.

Älä puhu kohtalosta niin kauan kuin joku tapaus ilahduttaa tai surettaa sinua muuttamatta ollenkaan sitä tapaa, jolla kaikkeutta tajuat. Ainoa seikka, mikä jää meille sitten kun rakkaus, kunnia, kaikki inhimilliset vaiheet ja kaikki intohimot ovat haihtuneet, on yhä syventyvä äärettömyyden tunne; ja ellei sitä meille jää, ei meille jää mitään. Tarkoitan tunnetta enkä vain ajatuskokoelmaa, sillä ajatukset tässä ovat vain lukemattomia askeleita, jotka vähitellen vievät meitä tunteeseen, josta puhun. Ei ole mitään onnea onnessa itsessään, mikäli se ei auta meitä ajattelemaan muuta, mikäli se ei auta meitä jossakin määrin ymmärtämään sitä salaperäistä iloa, jota maailmankaikkeus tuntee olemassaolostaan.

Kun viisas on päässyt määrättyyn korkeuteen, rauhoittavat kaikki tapahtumat häntä, sillä tapahtuma, joka aluksi surettaa häntä kuten ihmisiä yleensä, lisää lopultakin painonsa elämän suureen tunteeseen. On hyvin vaikeaa ottaa siltä tyydytystä pois, joka on tottunut vaihtamaan kaikki epäitsekkään ihmettelyn aiheeksi. On vaikea häneltä ottaa tyydytystä, niin ettei se käsitys, että voi olla ilman tyydytystä, synnyttäisi korkeampaa ajatusta, joka verhoo hänet suojelevaan valoonsa. Kaunis kohtalo on se, jossa ei mikään vaihe, onnellinen eikä onneton, ole esiintynyt saattamatta meitä harkitsemaan, laajentamatta sitä piiriä, jossa sielumme liikkuu, lisäämättä elämään-kiintymisemme rauhaa. Voimmekin sanoa, että kohtalomme paljoa todellisemmin on siinä tavassa, jolla illoin saatamme katsella taivasta ja sen yhtäkaikkisia tähtiä, ihmisiä, jotka ovat ympärillämme, naista, joka meitä rakastaa, ja tuhansia ajatuksia, jotka liikkuvat mielessämme, kuin siinä sattumassa, joka meiltä tempaa rakastettumme, valmistaa meille riemukulun tai kohottaa meidät valtaistuimelle.

95.

Eräänä päivänä sanoi joku naiselle, joka hänestä näytti ihailtavimmalta olennolta, mitä erilaisimpien lahjain, myöskin nuoruuden ja ruumiillisen kauneuden suosimalta: "Mitä olette tekevä? Ketä voittekaan rakastaa? En näe mitään ratkaisua. Ei ole mitään kohtaloa, joka olisi niin ylevä kuin sielunne." Mitä tiesikään sanoja tästä? Sielun pitää olla ylevä eikä kohtalon. Hän ajatteli epäilemättä ihmisten tavallisen tavan mukaan valtaistuinta, voittokulkuja, ihmeellisiä vaiheita. Mutta sillä, jolle nämä seikat edustavat ihmisen kohtaloa, ei ole pienintäkään aavistusta siitä, mitä kohtalo on. Ja ennen kaikkea: miksi halveksia tänään? Tänään halveksiminen todistaa, ettei ole ymmärtänyt eilistä. Tänään halveksimalla osoittautuu vieraaksi maailmassa, ja mitä toivot voivasi suorittaa maailmassa, jossa kuljet vieraana? Tämä päivä on siinä parempi eilistä, jota ei enää ole, että se vielä on, on olemassa meille. Tämä päivä, olkoon se minkälainen hyvänsä, tietää enemmän kuin eilinen ja on siis avarampi ja kauniimpi.

Luuletko, että naista, josta nyt puhun, olisi odottanut kauniimpi kohtalo Venetsiassa, Firenzessä tai Roomassa? Hän olisi ollut läsnä loistavissa juhlissa ja hänen kauneutensa olisi vaeltanut näillä ihanilla seuduilla. Hän olisi siellä ehkä nähnyt prinssejä, kuninkaita ja valioväkeä jalkainsa juuressa, ja ehkä hän olisi voinut hymyilyllään lisätä suuren kansan onnea, sivistää ja jalostaa koko aikakauden ajatustapaa. Tänään hänen elämänsä kuluu ehkä neljän viiden sielun piirissä, jotka hänet tuntevat ja häntä rakastavat. Voi sattua, ettei hän lähde kodistaan ja ettei hänen elämänsä, hänen ajatuksensa ja hänen voimansa jätä mitään selvää, pysyväistä jälkeä ihmisiin. Voi sattua, että koko hänen kauneutensa, koko hänen voimansa, koko hänen siveellinen tarmonsa saa olla hautautuneena hänessä ja niiden muutamien sydämissä, jotka ovat häntä lähenneet. On myös mahdollista, että hänen sielunsa keksii ulospääsyn. Meidän päivinämme eivät ne suuret portit, jotka päästävät hyödylliseen ja muistettavaan elämään, liiku samalla narinalla saranoillaan kuin ennen. Ne ovat ehkä vähemmän suurenmoisia, mutta useampia luvultaan, ja ne avautuvat kohti polkuja, jotka ovat hiljaisempia, koska johtavat kauemmaksi.

Mutta jos oletammekin, että kaikki jää pimeyteen, eikö hän ole saanut kohtaloaan, jos mikään säde ei ole päässyt hänen asuntonsa kynnyksen ylitse? Eikö kohtalo voi olla kaunis ja täydellinen itsessään? Pysähtyykö todellisten voimakas sielu, joka luo katseensa taaksepäin, osakseen tulleisiin riemuvoittoihin, jolleivät nämä riemuvoitot ole saaneet häntä ajattelemaan elämää, lisänneet hänessä inhimillisen olemassaolon jaloa nöyryyttä, saaneet häntä enemmän rakastamaan sitä hiljaisuutta ja mietiskelyä, jossa korjataan hedelmiä, jotka ovat muutamissa tunneissa kypsyneet niiden tunteiden lämmössä, jotka kunnia, rakkaus ja innostus saavat kuohumaan? Ja mitä jääkään hänelle näiden juhlien ja näiden sankarillisten, siunausta tuottavien tai sopusointuisten tekojen jälkeen, paitsi muutamia ajatuksia, muutamia muistoja, vähän tietoisuuden lisäystä, sanalla sanoen, sekä vähän rauhallisempi ja vähän laajempi tunne — koska se ulottuu useampiin asioihin — ihmisen asemasta tässä maailmassa? Mutta mitä me tuomme mukanamme silloin, kun rakkauden, vallan tai kunnian loistavat vaatteet putoavat jalkoihimme levon hetkellä — ja eikö tuo hetki lyö joka ilta ja joka kerta ollessamme yksinämme? — mitä tuomme siihen rauhanmajaan, jossa lopuksi jokaisen elämän onni punnitaan ajatuksen painoilla, saavutetun luottamuksen painoilla, tietoisuuden painoilla? Onko meidän todellinen kohtalomme siinä, mitä ympärillämme tapahtuu, vai siinä, mitä sielussamme asuu? "Kuinka voimakkaita säteitä lähteekään siitä kunniasta tai voimasta, josta ihminen nauttii", sanoo eräs ajattelija, "on hänen sielunsa pian selvinnyt tunteista, jotka jokainen ulkonainen teko hänelle aiheuttaa, ja hän huomaa äkkiä todellisen tyhjyytensä, kun ei havaitse mitään muuttunutta, mitään uutta, mitään suurempaa ruumiillisten kykyjensä harjoittamisessa. Kuninkaat ovat tuomittuja, joskin koko maapallo kuuluisi heille, kuten muutkin ihmiset elämään pienessä piirissä, jonka lakien alaisia he ovat, ja heidän onnensa riippuu henkilökohtaisista vaikutelmista, joita he saavat."

Jotka he saavat ja muistavat, lisäämme me, koska nämä vaikutelmat ovat parantaneet heitä, sillä sielut, joita tässä tutkimme, eivät muista elämän vaiheista milloinkaan muuta kuin ne, jotka ovat tehneet heidät vähän suuremmiksi, vähän paremmiksi. Onko siis mahdotonta missä hyvänsä, missä hiljaisuudessa tahansa, tavata ainoaa muuttumatonta ainesta, joka jää jaloimman ulkonaisen olemassaolon sulattimen pohjalle, ja koska emme omista mitään muutoin, kuin mikäli se seuraa meitä hämärään ja hiljaisuuteen, onko se meille vähemmän uskollinen hiljaisuudessa ja hämärässä, koska se on syntynyt siellä?