»Silloin sait ensimmäisen kerran kenenkään nauramaan», murahti Punainen hyvin epäilevänä.
»Katsohan, millä tavoin hän tuijottelee», kehoitti Kääpiö, »ja —» Hän keskeytti lauseensa ähkäisyyn, sillä Nancy oli painanut kasvonsa käsiinsä. Hänen hartiansa nytkähtelivät, ja koko ruumis värisi.
»Mistähän se johtui? Lieneeköhän hän kuullut, että me mainitsimme häntä sekapäiseksi?» tuskaili Kääpiö.
»Jumala tietää», huoahti Mack huulet vaaleina.
Lapsen itku on hurmiomaista valitusta, joka panee itkijän vapisemaan ja kiemurtelemaan päästä jalkoihin saakka; miehen itku on ruumistarepivää, henkeäsalpaavaa ja herättää enemmän kauhua kuin sääliä, mutta naisen itku on taiteellinen näytös. Se on tavallaan naisen luonnollinen ilmaisukeino. Samoin kuin ilmakehä pääsee nainenkin eroon pilvistänsä antamalla niiden tippua lievänä, leutona sateena. Ja jos naisen kasvot ovat piilossa, onkin miltei mahdotonta erottaa hänen nauruansa itkusta. Hillityt äänet ovat jotakuinkin samanlaiset. Mutta Petestä ja Mackista tuo sointuva hyminä merkitsi vain yhtä seikkaa — kyyneliä!
On täytynyt syntyä ja kasvaa vuoristoaavikolla voidaksensa käsittää, miltä heistä tuntui, kun he katselivat häntä, sillä siinä karussa maassa mies sai surmata toisen miehen rankaisematta, saaden siitä jopa kiitostakin, mutta jos hän sormellansakaan koskee naiseen, niin hän on tuomittu ja maanpakolainen. Ja naisen itkeminen on yhtä kauhea kuin isän murha muinaisten kreikkalaisten keskuudessa. Kun otetaan tämä huomioon, voitaneen hämärästi ymmärtää ne tuikeat silmäykset, joita Pete ja Mack loivat toisiinsa. He lähestyivät Nancya. Kääpiö laski kätensä tytön tutisevalle olalle.
»Neiti —» alkoi hän, mutta tyttöä tärisytti uusi puistatus, ja mies peräytyi.
»Kääpiö», sähisi Mack, »mitä tarkoitat käpälöimällä häntä, ikäänkuin hän olisi sairas hevonen? Sinä et tiedä mitään, et ole milloinkaan tiennyt mitään, olet syntynyt tietämättömänä ja kasvanut ilman kasvatusta. Pysy loitolla!»
Punainen Mack otti sombreron päästänsä, pyyhki hämmentyneenä sen reunaa toisella kyynärvarrellaan, pani sen jälkeen kauas takaraivollensa ja lausui: »Neiti Nancy, jos olemme loukanneet tunteitanne, niin sanokaa, mitä tahdotte.»
Nancy käänsi kasvonsa ylöspäin, ja miehet näkivät kyynelten jäljet — omituisten kyynelien, sillä Nancyn silmät olivat kirkkaat kuin sateen puhdistama taivas, ja hänen suupielensä värähtelivät jostakin, mitä kumpikaan miehistä ei voinut pitää suruna. Näyttikin melkein siltä, että häh oli nauranut niin, että kyyneleet olivat kohonneet hänen silmiinsä.