»Minkätähden ette pakota häntä?»
John Scovil varjosti silmiänsä, sillä ikkunasta tulvi kirkasta päivänpaistetta.
»Hm?» urahti hän.
»Oh, onko hän sairas?» tiedusti Jerry Aiken.
»Ei sairas, vaan elävänä kuollut. Hänellä ei ole voimia muuhun kuin syömiseen, ja hänen päävalttinsa on nukkuminen.»
»No sitten», kehoitti Jerry Aiken, »tehkää hänelle samoin kuin tekisitte laiskalle hevoselle. Käyttäkää kannusta!»
»Se», torjui Scovil kylmähkösti, »on helppo sanoa, mutta kun tosi tulee eteen — no niin, olen hänen isänsä».
»Turhaa puhetta», vastasi Jerry Aiken keveästi. »Hevonen on ihan samanlainen kuin nainen.»
»Nuori mies», sanoi Scovil vakavasti, »tuo kuulostaa sangen älykkäältä, mutta mitä järkeä siinä on?»
»Ajatelkaahan tarkoin. Hevosella ei ole järkeä. Muulillakin on enemmän. Ihan kuten ei naisellakaan. Hevosen tuntee seisomisestaan ja naisen istumisestaan. Hevonen säikähtää paperipalasta, ja nainen hätkähtää hiirtä. Jos hevosen päästää juoksemaan omin päinsä, niin se katkaisee niskansa. Jos naisen sallitaan menetellä oman päänsä mukaan, niin hän särkee sydämensä. Jos hevonen saa juoksennella valtoimenaan, niin se heittää miehen satulasta, kun sillä koetetaan ratsastaa; jos sitä pidetään valjaissa, niin se tekee työtä joka päivä. Jos naiselle annetaan avokaulainen puku ja hänen sallitaan viettää aikaansa tanssisaleissa, niin hän panee puolisonsa hikoamaan, jos mies mielii säilyttää paikkansa; mutta jos hänet kytketään keittiöön ja hänen aamukahviansa sadatellaan, niin hän elää miestänsä ja yksinomaan miestänsä varten.«