Mutta aina vähäväliä liikkui virnistelevä kuolema Numero Kymmenen kadulla ja kolkutti lainvalvojan ovelle, ja hän nousi aina vastaamaan kutsuun ja palasi hengissä, tietäen joka kerta vähentäneensä elinmahdollisuuksiansa — astuneensa askeleen likemmäksi omaa tuhoansa.
Tähän kaupunkiin ratsasti Jerry Aiken etsimään — Florida-vettä!
Hän meni tietenkin siihen ainoaan paikkaan, josta sitä mahdollisesti saattoi olla saatavissa, sekatavarakauppaan. Se oli avara vaja, maalaamaton; sen katto oli julkisivulla alhaalla ja kohosi sitten loivasti taaksepäin, joten koko tekele näytti jonkun vaativamman rakennuksen alulta. Se ei ollut monen vuoden ikäinen, mutta hiekkamyrskyt ja talviset, pieksävät raesateet olivat jo hataroittaneet sitä, ja vuoristoaavikon paahtava aurinko oli kierostanut ja pullistunut lautoja, niin että näytti siltä kuin olisi sisällä ollut jotakin nestemäistä ainetta, joka äärimmilleen kysyi seinien kestävyyttä. Seinien jokainen patsas ja nurkkaus oli kallellaan. Jonakin päivänä se myymälä romahtaisi kuin korttirakennus.
Juuri sekatavarakaupan kilpeä Jerry hakikin katseillansa laskettaessansa kumpujen viimeiseltä rinteeltä kaupungin ainoalle kadulle. Tasaiselle maalle ehdittyänsä hän hillitsi hevosensa vauhdin kävelyksi.
Kaikkialla oli hyvin hiljaista ja hyvin pimeätä. Kuu oli peittynyt paksun pilvimöhkäleen taakse, joten hän ei saanut senkään suomaa valaistusta, ja Jerry tähysti tarkasti jokaista hökkeliä, jotta ei ratsastaisi päämääränsä ohitse. Mutta ei edes tulitikun tuikahdusta näkynyt ainoastakaan hänen sivuuttamastansa talosta.
Vähäiset hökkelit näyttivät kyyristyvän kauemmaksi pimeässä ikäänkuin tietoisina omasta kehnoudestaan. Jerry ei havainnut ainoatakaan elon merkkiä paitsi oman hikisen ratsunsa hajua ja pingoittuneiden satulahihnojen alituista, rytmillistä kitinää. Muuten hän erotti aavikon väkevän emäksisen lemun yhtä selvänä kuin jos hän olisi ollut tuhannen kilometrin päässä läheisimmästä ihmisasunnosta. Mitään ei ollut häntä tervehtimässä; ei käristyvän silavan sanoinkuvaamattoman hivelevää tuoksua; ei lapsen parkumista, joka lohdullisesti muistuttaisi naisten hellyydestä ja hoivasta; ei miehen naurunhohotusta; ei pakisevien naisten kimakoita, nopeita ääniä; ei edes koiran vinkumista eikä ulvontaa.
Kaikkialla oli ihan hiljaista, äänetöntä ja odottavaa, kunnes hän oli ennättänyt kadun puoliväliin; silloin hän näki valotäplän, joka paistoi sekatavarakaupan avoimesta ovesta. Kenenkään oli mahdoton erehtyä luulemaan paikkaa miksikään muuksi luotuansa sisälle yhden ainoankin silmäyksen. Helpotuksesta huoahtaen hän keikahti satulasta, heitti suitset ratsun kaulalle ja astui sisään.
Sisustus oli tavanmukainen. Yhdellä seinustalla oli mausteita kasattuina lattialle ja ladottuina hyllyille, jauhosäkkejä ja välkkyvä röykkiö säilykepurkkeja. Niiden vastassa olivat nahkatavarat, satulat, suitset, erilaiset valjaat, raipat ja niin edelleen, ja välissä olevalle pöydälle oli läjätty paitoja, liivihousuja ja hattuja. Jossakin paikassa tuolla takaliston hämärissä sopissa oli ampuma-aseita, ja muissa onkaloissa ja piilopaikoissa saattoi olla uskomattoman monipuolinen tavarakokoelma.
Sekatavarakauppias kokoaa varastonsa tuhansista lähteistä. Kauppamatkustajat, kulkukauppiaat ja muut heidän tapaisensa hankkivat osan varastoa; muut osat ovat pantattuja kapineita, ja tässä myymälässä oli hyvin paljon sellaisten ihmisten tavaroita, jotka olivat poistuneet Numero Kymmenestä äkkiä, liian hätäisesti ehtiäksensä keräämään kampsujansa ennen lähtöään. Ne sai Kalju Matt-vanhus tavallisesti ostetuiksi hotellista tai lainvalvojalta pilkkahinnasta.
Jerryn astuessa sisään kallisti Kalju tuoliansa eteenpäin, niin että kolahti. Hänen kaljuutensa alkoi otsasta ja jatkui sileänä ja kiiltävän punaisena hänen niskaluuhunsa saakka; sen katkaisi vain tupsu jäykkiä, valkeita hiuksia, jotka törröttivät ihan hänen kaljun päälakensa keskellä, muistuttaen intiaanien nylkemistöyhtöä. Tämän sileän pään kupeilla pistivät hyvästi silmään korvat, pyöreät kuin karhun korvat ja nipukattomat. Ja korvien välissä olivat ympyriäiset, punertavat kasvot, pienet, terävät silmät ja keskellä kasvoja kyyhöttävä muodoton nenä. Pitkäaikainen istuminen ja tukeva syöminen olivat muuttaneet Kaljun aikoinansa hoikan vartalon toisennäköiseksi. Olkapäistä lähtien hänen ruumiinsa aaltomaisesti jatkui pyylevään vatsaan saakka, ja seisoessansa hän pitkien, laihojen jalkojensa tähden näytti lyhyeltä, lihavalta, puujaloilla kävelevältä vanhukselta. Hän poltti mustaa piippua, jonka varsi oli jyrsitty pois melkein pesää myöten.