»Hänpä», huusi Punapää, joka sai äänensä takaisin, »ei olekaan mies.
Hän on nainen. Hajuvettä!»
Toisten jok’ikinen henkäys oli hänen sanojensa todistuksena. Hajuvettä!
Miehellä! Numero Kymmenessä!
Se oli pysyvä tahra kaupungin kunniaan; se oli ennenkuulumatonta.
»Mikä te oikein olette?» ärisi Punapää. »Mies vai nainen?»
Ja avarassa huoneessa kajahti naurunremahdus.
»Heittäkää hänet ulos!» kiljaisi joku. »Hirteen hänet!» karjui toinen.
»Hajuvettä, ha, ha, ha!»
He kuhisivat yhä sankkenevana ryhmänä Jerryn ympärillä. Punapää kumartui tarjoilupöydän ylitse ja otti reunojansa myöten täyden whiskylasin.
»Tässä on teille virkistykseksi, madam», hoilotti hän ja viskasi sisällön vasten Jerryn kasvoja.
Mitä sitten seurasi, se on tarkasti syöpynyt Numero Kymmenen kelpo kansalaisten muistiin. Jerry ei ollut kookas mies, mutta hänen käsivartensa olivat pitkät ja hartiansa tukevat, ja hänen painonsa oli jämeästi sijoitettu oikeisiin paikkoihin. Onneksi hän oli räpäyttänyt silmiänsä nesteen lentäessä ilmassa eikä niin ollen saanut pistävää whiskyä silmiinsä; mutta sen pahemmin se ei olisi voinut häntä vimmastuttaa, vaikka se olisi ollut juoksevaa tulta. Hän astahti nopeasti Punapäätä kohti, joka nauraa kohotti takakenossa, ja iski nyrkkinsä suoraan hänen vatsaansa. Sen vaikutuksesta lyöty taipui kaksin kerroin kuin jäykän joustimen painama linkkuveitsi. Hänen keskiruumiinsa tärähti hänen takanansa olevaan tarjoilupöytään, ja hänen päänsä ja kantapäänsä kolahtivat lattiaan melkein yhtä aikaa. Sitten hän kellahti kyljelleen ja alkoi potkia ja huitoa turhaan koettaessansa hengittää. Mutta Jerry oli vasta alussa.
Hänen likellensä, ihan likellensä tunkeutuivat kahdet kasvot, tähystäen häntä. Hän täräytti niihin kaksi sivallusta alhaalta päin, tehostaen lyöntejänsä nousemalla varpaillensa, ojentamalla jalkansa suoriksi ja rajusti nykäisemällä olkapäitänsä — ja kasvot katosivat. Siten Jerry sai tilaa ja alkoi otella.