»Ihmiset saattavat pysyä hyvin samanlaisina», myönsi Scovil, »mutta tavat muuttuvat. Kovakouraiset menetelmät eivät vetele. Eivät tällä vuosisadalla.»
»Rakas herra Scovil», huomautti Aiken hihittäen, »te ette selvästikään ole milloinkaan ollut Meksikossa. Täällä, herra Scovil, on laboratorio, jossa valmistetaan miehiä ja naisia — täällä, tässä vuoristossa ja tässä ilmassa — ja jos annatte minulle alkutekeleen, niin minä takaan, että siitä voidaan tehdä ihminen.»
»Teissä, herra Aiken, on jotakin», virkkoi Scovil hymyillen, »mikä herättää minussa luottamusta. Jos olisitte lääkäri, olisi teillä kaikkiin tauteihin sopiva lääke, ja jos olisitte elänyt seitsemännellätoista vuosisadalla, olisi teillä ollut yleinen suojataika. Mutta missä olette sullonut niin paljon kokemusta verrattain lyhyeen elämäänne?»
Hänen ivansa ei vähääkään häirinnyt toisen hyvää tuulta.
»Olen sullonut elämääni aika paljon», kehui hän. »Ensiksikin synnyin; toiseksi olen syönyt ja nauranut ja puhellut; kolmanneksi olen oppinut nukkumaan. Enkä lainkaan epäile, että osaisin laatia uuden filosofisen suunnan näille alkuperusteille.»
»Entä suuret tietonne naisista?» tokaisi naurusuin Scovil, johon tarttui toisen naljailusävel.
»Minulla on äiti ja sisar», vastasi Jerry Aiken, »ja senvuoksi tiedän naisista kaikki, mitä heistä on tietämistä, Eevasta kuningatar Elisabetiin saakka. Kun kuori poistetaan, ovat he kaikki sisältä samanlaisia.»
Mutta John Scovilin silmistä sammui tuike. Pitkän aikaa hän tuijotti hievahtamatta Jerry Aikenin hymyileviin kasvoihin. Sitten hän äkkiä kääntyi Bensonin puoleen.
»Herra Benson», sanoi hän, »haluaisin keskustella pari minuuttia kahdenkesken ystävänne herra Aikenin kanssa».
Hyväntahtoisesti Benson poistui huoneesta, mutta pamautti ovelta sanasen neuvoksi.