Kääpiö ähkyi.
»Aiotteko lähteä ratsastamaan meidän kanssamme tänä iltana?»
»Oi», äänsi tyttö, »emmekö voisi vielä viipyä vähän? Minua nukuttaa niin, että ihan tekee kipeätä!»
»Nostetaan hänet pystyyn!» jupisi Kääpiö. »Autetaan hänet hereille.»
Niinpä he nostivat hänet välissänsä seisomaan, ja se liike herätti hänet täydellisesti. Hän ryhtyi kiskomaan jalkaansa ratsastussaappaita, haukotellen sitä tehdessänsä kamalasti, kun taas kumppanukset odottivat, hermostuneesti vilkuillen makaavaan John Scoviliin ja siihen suuntaan, johon Aiken oli kadonnut. Vihdoin oli Nancy valmis. He veivät tytön, joka tarpoi heidän välissänsä pehmeässä, syvässä hietikossa, kummun liepeen takana olevien hevosten luokse. Vielä nytkin he olisivat hukassa, jos Aiken palaisi ja huomaisi heidät. Heidän takanansa ähkyi Scovil. Mutta häntä vaivasi vain painajainen. Seuraavalla hetkellä he olivat nostaneet tytön — hervottoman taakan — satulaan, keikahtaneet itse ratsujensa selkään, ja hevoset lähtivät liikkeelle ainoastaan niiden kavioiden ympärillä sirahtelevan hiekan ollessa heidän poistumisensa merkkinä.
Vielä he etenivät varovasti jonkun matkan päähän leiristä, usein hermostuneesti vilkuen taaksensa, kunnes olivat varmasti ehtineet äänenkantamattomiin. Millään muulla tavoin olisi ollut vaikea päästä heidän jäljilleen, sillä heidän herätellessään Nancyä oli kuu peittynyt paksuun pilveen, ja nyt heitä verhosi miltei täydellinen öinen pimeys, joten he äänenkantamattomiin päästyänsä olivat turvassa takaa-ajolta.
Samalla he siirtyivät pehmeästä hietikosta lujalle, kovalle maaperälle. Hevosten kaviot kalahtelivat kaikuvasti maanpintaan, ja he ratsastivat nopeammin.
Niihin aikoihin alkoi Nancy Scovil herätä oikein todenteolla.
Tähän saakka oli uni kaihtimen lailla verhonnut sekä hänen silmiänsä että ajatuksiansa. Hän tiesi vain menettelevänsä muiden ihmisten ohjeiden mukaan — kuten oli tehnyt koko elämänsä ajan. Tosinhan hän hämärästi muisti äärettömän kauan sitten suunnitelleensa tällaista karkaamista hirveän Jerry Aikenin julmasta silmälläpidosta; mutta se kaikki kuului sumeaan menneisyyteen.
Nykyhetken ainoa eloisa vaikutelma oli se, että hänen tahtoansa ohjasi kahden vieraan henkilön tahto pakottaen hänet toimimaan heidän toiveittensa mukaan. Se oli niin tuttua, ettei se jaksanut herättää häntä täysin valveille. Mutta kun hevoset nyt joutuivat vankalle maaperälle, pudisti ravi unen hänen aivoistansa, ja vasta sitten hän alkoi sinä iltana ajatella ja tuntea.