Se ei tullut hänelle yht'äkkiä. Mutta vähitellen hän alkoi aistita jotakin uutta. Aina olivat muut suunnitelleet hänen elämäänsä, hänen päiviänsä, koko hänen aikaansa. Nyt hän, kummallista kyllä, oli riippumaton. Hän ratsasti yöllä, oman tahtonsa mukaan ja omaan haluamaansa suuntaan. Hän aistitsi sen hitaasti, pääsi vähitellen sen makuun, kuunteli sitä melkein kuin kaukaista, hurmaavaa musiikkia.
Vapaus! Mutta oliko hän vapaa? Siitä hän pääsisi helposti selville.
Hän seisautti ratsunsa.
»Tämä vauhti on uuvuttava», mutisi hän. »Ratsastetaan vähän matkaa käymäjalkaa.»
Kumppanukset hiljensivät vauhtiansa tottelevasti.
»Niin tosiaankin», urahti Kääpiö. »Miten se ei johtunut mieleesi, Mack? Onko järkesi niin tylsä, että pakotat naisen ratsastamaan ravia tällaisella maaperällä?»
»Älä pane koko syytä minun niskoilleni!» ärähti Punainen Mack. »Kuka ratsasti etunenässä?»
Niin, he ratsastivat hänen, Nancyn, määräämään suuntaan ja hänen mielensä mukaan. Miten oli tämä tapahtunut? Ranskalaisesta tytöstä, jonka sormi oli ensin kärsivällisesti osoittanut ja jonka huulet olivat kärsivällisesti monta kertaa toistaneet: »Je suis, tu es, il est», kotiopettajaan, joka oli yksitoikkoisesti jankuttanut vuosilukuja ja tapahtumia hänen päähänsä, tallirenkiin, joka oli opettanut häntä ratsastamaan, ja ketterään pikku mieheen, joka oli neuvonut häntä tanssimaan, olivat kaikki yhdessä ja kukin erikseen olleet vain sen mahtavan ylivalvojan tahdon ilmauksia, jota vastaan oli hyödytöntä ponnistella.
»Isänne haluaa niin.» »Voi, ma’m’selle, niin tahtoo monsieur.» »Enhän minä teitä siihen pakota, neiti, vaan isäntä, Jumala teitä siunatkoon!» Sellaista oli hänelle hoettu.
Ja hänen varhaisimmista muistoistansa saakka eivät hänen olemassaolonsa ja tulevaisuutensa olleet hänen oman tahtonsa varassa. Hänen tiellänsä oli isän varjo, ja siinä varjossa hänen oli välttämättömästi käveltävä. Niin, jopa hänen seuraansa osuvat nuoretkin katsoivat häneen vain toisella silmällään, toinen oli värähtämättä suunnattu suurmieheen ja hänen miljooniinsa. Jonkun ajan kuluttua hän oli oppinut, että joskin oli hyödytöntä vastustaa isää, oli ainakin mahdollista olla uimatta virran mukana.