Niinpä hän oli oppinut ponnistelematta odottamaan, ja hänen isänsä tahdon oli sekä kuljetettava että kannatettava häntä. Jollei hän itse saanut ajatella omasta puolestaan, tuotti ainakin jonkun verran tyydytystä olla ajattelematta toistenkaan ajatuksia. Ja vihdoin hän oli päässyt hindujen nirvanaa lähentelevään tilaan; Nancy Scovil ei ajatellut lainkaan. Hänen elämänsä kului udussa, jota ei edes hänen isänsä syvä ääni kyennyt hajoittamaan. Jerry Aikenin kiivas itsepäisyys oli kyllä ollut vähällä repiä rikki harson, mutta vihdoin oli Nancy keksinyt keinon uhitellakseen häntäkin, ja jollei hän pystynytkään uhittelemaan, saattoi hän karata Aikenin kynsistä.
Entä nyt?
Hän katsahti molemmilla puolillansa ratsastaviin tummiin hahmoihin. Punaisen Mackin laihat, rumat piirteet kuvastuivat selvästi yön varjoja vasten paitsi silloin, kun hänen sombreronsa leveä lieri painui hänen otsallensa. Hän ratsasti kevyesti pitkän ruumiinsa huojuessa hevosen askelten mukaan. Ja ratsu, kuten isäntäkin, oli pitkä ja laiha, kissamaisen ketterä.
Kokonaan toisenlainen oli toisella puolella ratsastava Kääpiö-Pete. Hänen leveälapainen hevosensa astua tömisti, niin että maa vapisi, ja pudisteli päätänsä kantaessansa jättiläistaakkaa, joka pani satulahihnat kitisemään ja vinkumaan. Mies itse kohosi isona ja vankkana, järkkymättömänä kuin kallio. Hän näytti juurtuneen paikallensa ja uhmailevan aikaa ja luonnonvoimien ravistuttavaa vaikutusta. Mutta kuitenkin — he molemmat pitivät päänsä hieman häneen päin käännettynä. Jos hän ratsasti ravia, tekivät he samoin; jos hän kävelytti hevostansa, tekivät hekin niin. Koko heidän esiintymisestänsä huokui alistumista hänen tahtoonsa.
Kuvitelkaa miestä, jota on pidetty raudoissa laivan pimeässä ruumassa ja joka ei edes ole tietänyt, mistä satamasta laiva on kotoisin ja minne se on matkalla. Kuvitelkaa, että se mies olisi äkkiä tuotu ruumasta, hänen kahleensa irroitettu, hänet sijoitettu laivan ohjausruorin ääreen, että tähdet olisivat hänen tienviittoinansa ja jäntevät merimiehet odottaisivat valmiina tottelemaan hänen pienimpiäkin käskyjään — silloin saatte jonkunlaisen aavistuksen siitä tunteesta, joka valtavan, kasvavan hyökyaallon tavoin kohisi ja paisui Nancy Scovilin sydämessä. Hän oli vapaa; hänellä oli valta komentaa.
Eipä silti, että se kaikki olisi selvinnyt hänelle yht'äkkiä. Vähitellen hän hapuili perille uuteen asemaansa. Hänen sekä ruumiinsa että sielunsa olivat elinaikaisen unen puuduttamat. Ja värähdyttävä onnentunne oli niin outo, että se suorastaan kammotti häntä. Mutta hän, jonka jokaista ajatusta ja tekoa oli valvottu ja ohjattu — hän ratsasti nyt yksin aavikolla tuntematonta päämäärää kohti kahden miltei tyyten oudon miehen seurassa. Se tieto vyörytti aallon toisensa jälkeen hänen mielensä lumotulle unirannalle.
Nyt he kapusivat pitkää vierua käymäjalkaa. Ja heidän saavuttuansa kummun laelle puhalsi hänen kasvoihinsa vinha, suloinen, viileä yötuuli. Sama tuuli karkoitti pilven kuun edestä, ja koko aaltoileva maisema muuttui — notkot tulivat täyteen värähteleviä, sinisiä varjoja, ja kaikkia yläviä kohtia kattoi hopeinen peite.
Ja sitten Nancy Scovilissa katkesi jotakin, naksahti poikki kuin viulun kieli.
XXIII luku
Herääminen