Tuntui siltä kuin hänen sisällänsä olisi kajahtanut valtava soitto — sillä hetkellä, jolloin hän irtautui entisyydestänsä — ja ääni olisi paisunut ja kiirinyt, pannut hänen sydämensä jymisemään, raottanut hänen huuliansa ja sytyttänyt uuden valon hänen silmiinsä. Koko hänen unisen elämänsä aavistamattomat voimat värähtelivät nyt hänen ruumiinsa jokaisessa lihaksessa. Ja häneen tulvahti suuri määrä kipenöivää, sähköistä energiaa. Hänen päänsä kallistui hiukan taaksepäin, ja kun tuuli yltyi ja taivutti hänen sombreronsa lieriä, näkivät kumppanukset hänen kasvonsa, näkivät hänen hymyilynsä, näkivät hänen silmiensä välkkeen.
Hän ojensi käsivartensa ulospäin — pikemminkin heilautti ne ulospäin — kohotti hentoja käsiänsä ja huudahti: »Eikö tämä ole loistavaa!»
Millainen ääni! Se oli yhtä pehmeä kuin ennenkin, mutta nyt siinä oli uusi sävy, se salaperäinen piirre, jota toiset nimittävät olemukseksi ja toiset sieluksi. Miksi sitä nimitettäneenkin, se soinnahti uuden Nancy Scovilin uudesta äänestä.
»Kääpiö!» äänsi Punainen Mack.
Ja Kääpiön ääni vastasi hiljaisena ja omituisen kankeana: »Mitä?»
»Koko avara maailma!» ihasteli Nancy. »Rakastan sitä kaikkea!
Ratsastetaan sinne!»
Kannusten kosketus sai ratsun ponnahtamaan suoraan ilmaan, josta se tuli maahan jäykkäjalkaisena. Se olisi heittänyt vanhan Nancy Scovilin, vaikka hän olikin perehtynyt satulaan, maahan kuin pehmeän, puolittain täytetyn säkin, mutta uusi Nancy Scovil istui joustavasti paikallaan, tempasi hatun päästänsä ja läimäytti sillä mustangia kylkeen.
Se riitti. Mustangi ojensi kaulansa suoraksi ja alkoi juosta oikein tosissaan, ja Kääpiö ja Punainen Mack hoputtivat ratsujansa, rientäen jälessä. Aluksi he olivat levottomia, mutta pian he kuulivat Nancyn ratsastaessa edellä hilpeästi luikkailevan heille ja kumpikin muisti tytön silmien välkkeen. He tahtoivat nähdä sen uudelleen ja ratsastivat senvuoksi hurjasti tavoittaaksensa hänet. Se ei heille olisi onnistunut, jollei heillä olisi ollut paljoa paremmat ratsut kuin tytöllä, sillä viimemainittu kiiti suoraan eteenpäin välittämättä siitä, oliko maa rosoista vaiko tasaista. Tuuli purki hänen palmikkonsa ja hulmutti hänen pitkää, yönmustaa tukkaansa, ja kuutamo välkkyi hänen hiuksissansa.
He oikaisivat suoraan kumpujen poikki, ja viimeisen laelle ehdittyänsä he vihdoin näkivät Numero Kymmenen harvat, himmeät valot. Niitä katsomaan ei pysähdytty. Tyttö kannusti taaskin hevostansa ja kiiti viimeistä, jyrkkää rinnettä alaspäin ratsunsa kavahdellessa joka hyppäyksellä. Hänen vihlovan kimakat huutonsa nostattivat kumppanuksissa omituisia, värähdyttäviä tunneaaltoja, ja saapuessansa Numero Kymmenen pääkadulle kiljuivat kaikki kolme yhteen ääneen kuin kolme hornan henkeä, jotka manalasta oli päästetty maan pinnalle reuhaamaan.
Juuri heidän kuoronsa se kajahti järjestysmiehen ja Jerry Aikenin korviin, kun viimemainitut hitaasti ja haikeasti laskivat pöydälle lasinsa juotuaan skotlantilaisen maljansa. Järjestysmies kuunteli otsa rypyssä. Hän oli kuullut sellaisia ääniä ennenkin. Jerry kuuli ja virnisti; ei hänkään kuunnellut sellaisia ääniä ensimmäistä kertaa.