Mutta kiljuminen vaimeni äkkiä, tai oikeammin sen seasta kohosi suloinen, kirkas, kaikuva ääni. Se ei ollut voimakas, mutta se oli hellyttävän kaunis, ja ikäänkuin sen tunnustukseksi hiljeni hurja luikkailu, ja laulu jatkui yksin. Se lähestyi — järjestysmies ja Jerry Aiken seisoivat jähmettyneinä hämmästyksestä — ja kiitävien hevosten kavioiden kapsaessa lauluja laulaja sitten pyyhälsivät heidän ohitsensa, ja heille kantautui enää vain juoksevien jalkojen töminää.
Järjestysmies hipaisi otsaansa, kääntyi äkkiä oveen päin, mutta pyörähti sitten takaisin, hymyillen nolon näköisenä.
»Mitä hornan nimessä», virkkoi hän miettivästi, »on naisella tekemistä
Numero Kymmenessä?»
»Eikö täällä ole niitä koskaan?»
»Ei sellaisia?»
»Mistä sen tiedätte?»
»Tunsin sen — hänen äänensä nojalla saattoi nähdä hänen kasvonsa.»
»Jos hänen kasvonsa ovat samanlaiset kuin hänen äänensä», sanoi Jerry, »en minä pysy tässä vankilassa, järjestysmies».
Viimemainittu kävi heti vakavaksi.
»Pois sellaiset ajatukset, Smith» varoitti hän. »Minä olen kunnon mies — ja te näytätte minusta rehelliseltä. Otaksuttavasti ette tänä iltana ole rikkonut lakia varsin pahasti, mutta koko Numero Kymmenen tietää minun tuoneen teidät tänne, ja» — tällöin hänen leukansa työntyi merkitsevästi hitusen eteenpäin — »ja täällä te pysytte!»