»Kumppanuksina», vahvisti tyttö.
Niinpä Rapp oli sujauttanut kätensä Nancyn kainaloon, ja nyt he joivat maljan vanhaan ylioppilastapaan, käsikoukussa. Tyttö ryyppi inkiväärioluttansa lyhyin siemauksin, mutta Rapp tyhjensi lasinsa yhdellä kulauksella ja paiskasi sen sitten tuhansiksi pirstaleiksi lattiaan. Se oli ollut tapana vanhaan aikaan ylioppilaiden juodessa jotakin äänetöntä maljaa. Joku työntyi Rappin eteen, ja viimemainittu sopeutui siihen säyseästi, sillä hänen sydämensä oli täysi.
»Tullessanne kaupunkiin lauloitte», lausui tunkeutuja. »Ettekö suvaitsisi laulaa meille nyt taaskin?»
Ja hetkisen kuluttua avautui Nancyn eteen pieni puoliympyrä kuin taiottuna, ja hän alkoi laulaa selkä käännettynä korkeaan tarjoilupöytään päin. Hän lauloi vanhaa unkarilaista kansanlaulua, jonka poljento oli yhtä epätasainen kuin kivilouhos. Ei kukaan ymmärtänyt sanoja, mutta hänen silmänsä ja eleensä kertoivat niiden sisällön.
Miehet seisoivat äänettöminä hänen ympärillänsä; heidän kätensä puristivat tiukemmin laseja, heidän katseensa takertuivat hänen kaulansa liikkeisiin ja värähtelyyn, heidän korviansa huumasi laulun tanssipoljento, ja äänen puhtaus kiehtoi heidän sydäntänsä. Nancy lausui ponnistamatta, mutta ääni täytti huoneen; hän lauloi laulamisen ilosta, ja joka miehestä hän tuntui laulavan juuri hänelle. Sillä hänen silmänsä eivät pysyneet hetkistäkään paikallaan, ja hänen suupielissänsä väreili hymy. Laulu taukosi äkkiä, ja Nancy niiasi. Vähän aikaa olivat kaikki hiljaa, pidättäen henkeään, sitten kajahti huuto, joka tärisytti Groganin laipiota.
Seurasi hämminki, jonka aikana toiset pyysivät uutta laulua, toiset paukuttivat tarjoilupöytää, vaatien lisää ryyppyjä. Tällä väliajalla tunkeutui järjestysmies ahdingon lävitse Nancy Scovilin luokse. Siitä, että muut väistyivät hänen tieltänsä, tyttö, arvasi, että hän oli Numero Kymmenen mahtimies. Järjestysmies nosti hattuansa aika kömpelösti. Oli kulunut vuoden päivät siitä, kun hän oli viimeksi sitä heilauttanut.
»Nimeni on Bud Levine», esitteli hän itsensä »Kuulin teidän laulavan, ja minun oli tultava kertomaan teille, etten koskaan ennen ole kuullut sen vertaista.»
»Kiitos», vastasi Nancy. »Minun nimeni on Nancy Scovil. On hauska tutustua teihin, herra Levine.»
Heidän pudistaessaan toistensa kättä muuttui Nancy Scovilin kasvojen ilme. Hän nosti päätänsä, haisteli ja katsoi sitten omituisesti järjestysmieheen. Sillä Bud Levinen viedessä Aikenia Groganin kapakasta olivat vangin housut, jotka olivat likomärät Florida-vedestä, hankautuneet vangitsijan vaatteisiin ja tartuttaneet niihin tuoksun. Nancystä se oli samanlaista kuin jos hän olisi löytänyt keskellä aavikon hietikkoa villien kevätkukkasten koristaman niityn. Hän haisteli toistamiseen.
»Florida-vettä!» pääsi häneltä.