Järjestysmiehen päätä huimasi. Syynä eivät niin suuresti olleet tytön sanat kuin niiden lausumistapa. Useimmiten kahlehtii naista sovinnaisuus, joka sumentaa hänen silmäinsä välkettä, hillitsee hänen hymyänsä ja tekee hänen äänensä vakavaksi ja yksitoikkoiseksi, mutta Nancyn katsoessa järjestysmieheen naisellisuus leimusi hänen silmissänsä, valoi sointua hänen ääneensä ja värähdytti hänen huuliansa.
Järjestysmies henkäisi syvään, väkevästi, ja se vaikutti kuin tulinen Samos-viini, pannen hänen aivonsa humisemaan. Hänen oli mahdoton aavistaa, että Nancyssä nyt vavahteleva voima oli vuosikausien aikana hillittyä tarmoa, joka riehahti valloilleen yhtenä ainoana myllerrysiltana, että tyttö olisi puhellut kelle miehelle tahansa samalla tavoin kuin nyt puheli hänelle, kävellyt yhtä likekkäin kenen muun miehen kanssa tahansa ja hyräillyt samalla tavoin hiljaisen hillitysti.
Mutta heidän astellessansa loppumatkaa vankilaan järjestysmies laski päässänsä nopeasti yhteen numerosarekkeita. Hän pohti, jaksaisiko hän tuloillansa tarjota mukavan toimeentulon sellaiselle vaimolle. Ja avatessaan asuntonsa ovea hän päätteli, että hänen oli luovuttava tästä ankarasta elämästä. Kun hänellä oli joku, jonka tähden elää —
»Missä hän on?» keskeytti tytön ääni hänen ajatuksensa.
Yhäti liikkuen kuin unissakävijä järjestysmies aukaisi kopin oven lukon.
»Hei, mies!» huusi hän. »Tulkaa ulos!»
Ja Jerry Aiken, toiselta nimeltä Jeremias Smith, seisoi nojaten oveen, ja lamppu, jonka järjestysmies oli hetkistä aikaisemmin sytyttänyt, valaisi häntä hyvin.
»Te!» huudahti Nancy Scovil ja purskahti nauruun, joka raikui huoneessa sointuvana kuin musiikki. »Te!»
»Hohoi!» vastasi Jerry vähääkään nolostumatta.
»Tunnetteko tämän miehen?» tiedusti järjestysmies.