Viimeiset sanat olivat järjestysmiehelle, joku seisahtui luomaan uhkaavan katseen Peteen, ennenkuin pyörähti ympäri ja tarttui tytön käsivarteen. Hetkisen kuluttua he olivat kadulla, ja miesjoukko oli heidän takanansa.
Jos silloin olisi äänestetty siitä, kuka oli Numero Kymmenen vihatuin, kiusallisin harminkappale, olisi järjestysmies Bud Levine saanut varmasti enimmät äänet. Nancy tiesi sen, ja Levine arvasi hänen sen tietävän. Hän tuntuikin haluavan korvata sen olemalla erikoisen herttainen Budille. Eipä siltä, että viimemainittu olisi miellyttänyt häntä paljoakaan enemmän kuin pelisaliin jääneet miehet; sillä Groganin kapakassa hänestä oli tuntunut kuin olisivat hienot, näkymättömät langat yhdistäneet kaikki nuo väkevät, karkeat miehet häneen. Ja niissä langoissa liikkui sähkövirta, joka värähdytti häntä. Olipa hänestä joskus, kuten esimerkiksi laulaessansa, tuntunut siltä kuin olisivat kaikki miehet seisoneet hänen kämmenellänsä ja hänen olisi tarvinnut vain puristaa kätensä nyrkkiin nähdäksensä heidän kiemurtelevan.
Se oli kaikki Nancystä tuiki uutta. Hänen entisessä, yksitoikkoisen uneliaassa elämässänsä miehet olivat olleet vain sisällyksettömiä maanmerkkejä, tuskin eloisampia kuin kummut eivätkä puoliksikaan niin miellyttäviä kuin vihreät puut. Nyt he olivat erilaisia, hämmästyttävän erilaisia. He olivat tavattomia voimia, jotka vaikuttivat häneen omituisesti. Hän piti heistä kaikista. Oli hauskaa olla heidän läheisyydessänsä. Rumimmatkin, karkeimmatkin kasvot Groganin kapakassa kiehtoivat Nancyä, koska hän vaistosi niissä rajatonta voimaa, päättäväisyyttä, vaaraa.
Groganin kapakan ulkopuolella hänestä tuntui kuin olisivat sadat häntä pidelleet näkymättömät kädet hellittäneet otteensa. Raikas yö-ilma hiveli hänen kasvojansa; hänen yllänsä säihkyivät tähdet keltaisina matalassa, äärettömässä holvissa ikäänkuin upeaan samettiin kiinnitetyt keltaiset timantit. Ja hänen vierellänsä asteli yksi ainoa mies, joka oli pystynyt tuomaan hänet pois Groganin salista vastustuksesta huolimatta. Hän oli voimakkain, ja Nancy halusi hieman suitsuttaa hänen kunniakseen.
»Pitkäsarvisia äkäpäitä!» jupisi järjestysmies kiukkuisesti itseksensä.
»Hurjia miehiä — tappelupukareita — joskus vielä panen heidät koville!»
»No, mutta kuulkaahan», vastusti tyttö innokkaasti, »hehän ovat mainiota joukkoa. En koskaan ennen ole tavannut sellaisia miehiä!»
»Neiti», vakuutti Levine juhlallisesti, »saatte uskoa sanojani: heidän ja muiden miesten välillä on samanlainen erotus kuin villien mustangien ja kesyjen hevosten välillä.»
Mutta äkkiä Nancy seisahtui keskelle katua ja kääntyi järjestysmieheen päin; hotellin lyhdyn valo väikkyi omituisesti hänen kasvoilleen ja valaisi hänen hymyään.
»Mutta, järjestysmies Levine», huudahti hän, »tehän olette ihan samanlainen kuin kaikki muut — vain voimakkaampi — ja juuri senvuoksi pidän teistä niin paljon!»
Sitten hän käveli Levinen rinnalla edelleen vankilaa kohti.