»Pysykää loitolla!» huusi tyttö, nostaen kättänsä. »Jerry, te nousette minun päähäni.»
»Tietysti. Suokaa minulle aikaa, tyttö; minä olen vasta alussa.»
»Milloin arvelette pääsevänne täältä pois.»
»Levättyäni perinpohjaisesti», vastasi Jerry, virnistäen järjestysmiehelle. »Mutta mitä on teille tapahtunut, Nan? Te olette hereillä!»
Hän oli halkeamaisillaan uteliaisuudesta ja innosta, valmiina ponnahtamaan hämmästyksestä ja valppaudesta. Ja Nancy puolestansa näki hänet uusin silmin. Jerryn verrattain tavallisen vartalon editse lipui Groganin vieraiden hahmoja, rotevia miehiä, järeäkouraisia, tuikeasilmäisiä miehiä, jotka ulkomuodosta päättäen olisivat ponnistamatta pystyneet rusentamaan tämän miekkosen. Ja sitten Nancy muisti itse Groganin pöhöttyneen leuan ja monen muun mustelmaiset kasvot. Sen kaiken oli tehnyt Jerry Aiken. Hän oli peitonnut Groganin joukkiota. Miten?
Tyttö katsahti Jerryyn, siristäen kummastuneena silmiänsä. Kenties juuri sisu sai tuon miehen naljailemaan hänelle nyt ujostelemattomana repaleisessa, risaisessa asussaan, sama sisu, joka kiilui hänen silmistään. Hänen kasvoissansa oli tuskin ainoatakaan mustelmaa; ei merkkiäkään ottelusta, jossa hän oli ollut.
»Jerry», puhkesi tyttö puhumaan, »en ole ennen teitä tuntenut».
»Nancy», vastasi toinen äänessänsä sama sointu, »en minäkään ole ennen tuntenut teitä».
Jerry oli siirtynyt likelle tyttöä, ja järjestysmies tarkkaili heidän iloisia kasvojansa yhä levottomampana. Jostakin syystä hän ei enää laskenut tulojansa.
»Pysykää alallanne!» komensi hän tylysti.