»Kyllä varmasti», vakuutti Jerry Aiken.
Kadun toiselta puolelta Groganin salista kantautui hillittyä ääntä.
Nancy kuunteli sitä pää hiukan kallellaan.
»Meidän on palattava seurueemme luokse», virkkoi hän, nousten pystyyn ja nyökäten järjestysmiehelle.
»Ja te koppiin!» käski Bud Levine äreästi.
»Seurue!» äänsi Jerry.
»Pojat ja minä», selitti Nancy.
»Näkemiin siis!»
Nancy tarttui Jerryn ojennettuun käteen, ja Jerry puristi hänen kättänsä lujasti. Miehen katse kimalteli, syöpyi Nancyyn kuin happo, ja hänen otteestansa levisi tytön käteen väristys ikäänkuin kahdesta vastakkain sattuneesta voimasta.
Ja sitten Jerry sanoi: »Nancy, ennen aamua on Numero Kymmenessä vietävänmoinen elämä. Muistakaa minua!»
Ja hän peräytyi koppiinsa. Pimeyden niellessä hänet näki Nancy viimeiseksi hänen silmiensä välkkeen. Sitten järjestysmies sulki oven ja lukitsi sen.