Järjestysmies katsahti Kääpiön verisiin kasvoihin ja punatahraiseen paitaan ja virnisti sitten.
»Täällä ei ole tapahtunut murhia, neiti, ja minä aion ne estää. Mutta tappo oli kyllä ihan lähellä. Nämä miehet saavat levätä tyrmässä.»
Nancy kääntyi kumppanusten puoleen silmissänsä pehmeä säälin ilme. Toisella kädellänsä hän tarttui Kääpiön jäntevään nyrkkiin ja puristi toisella Punaisen Mackin kovia, laihoja sormia.
»Olen pahoillani», mutisi hän, »hyvin pahoillani!»
»Älkää välittäkö mitään koko jutusta», koetti Mack rauhoittaa. »Hän haki tätä jo kauan. Hän ei koskaan ole osannut kunnollisesti puhutella naista.»
Kääpiö pyyhkäisi vapaalla kädellänsä verta kasvoistaan. Toisella hän puristi Nancyn sormia.
»Tuonnempana peittoan hänet hyväksi», vakuutti hän. »Hän on aina ollut vastuksinanne, neiti.»
»Eteenpäin!» komensi järjestysmies, ja kulkue sujuttautui ovesta kadulle.
Heti sen mentyä se unohdettiin. Pöytien ääressä alkoi korttipeli uudelleen, rulettihyrrä pyöri taaskin, lasit välkkyivät ja kimaltelivat tarjoilupöydällä; ja melkoinen ryhmä odotti, pitäen silmällä Nancyä. Numero Kymmenen huomio oli äsken suuntautunut toisaalle, mutta nyt se palasi vakavaan puuhaansa, rahantuhlaamiseen.
»Meluisa miespari, ne kaksi, jotka saapuivat seurassanne tänne», huomautti Kalju, nilkutettuansa Nancyn luokse. »Enimmäkseen Numero Kymmenen on tavattoman hiljainen, kunnes tulee vieraita. Tällaista hälinää ei ole ollut sen illan jälkeen, jona Wendell-vanhus löysi kultasuonensa ja ripusti ouijansa, manauslautansa, tuonne seinälle.»