Samassa lähestyi itse mahtava Grogan tyttöä, pyytäen häntä laulamaan, ja häntä tukeaksensa nostivat toiset huudon, mutta Kaljun huomautukset olivat virittäneet Nancyssä innostuksen kipinän.
»Kertokaa minulle Wendell-vanhuksesta!» pyysi hän.
»Hän oli kummallinen, iäkäs hupakko», alkoi Kalju, »tuli tänne ja istui tuon pöydän ääressä iso paperiliuska levitettynä eteensä ja lisäksi laudankappale, jonka toisessa päässä oli kynä. Hän pani kätensä laudalle, ja kynä alkoi kirjoittaa — ainakin Wendell-ukko väitti sen kirjoittavan, mutta me emme siitä paljoakaan kostuneet. Pelkkää riipustelua. Mutta Wendell-vanhus ihan ihastui. Hän nimitti vehjettänsä ouijaksi ja vakuutti ouijan ilmaisseen hänelle runsaan kultasuonen vuoristossa.»
»Oliko ukko mielipuoli?» tiedusti tyttö.
»Siltä se kuulostaa, neiti», myönsi Kalju, »mutta hän meni vuoristoon sellaiseen paikkaan, josta kukaan ei olisi uskonut löytävänsä kullan hiventäkään, ja palasi kolmen kuukauden kuluttua Numero Kymmenen kautta muassansa kokonainen taakka kultahietaa. Hän piti Numero Kymmentä humalassa kaksi päivää ja ripusti ouijansa tuonne seinälle. Sen jälkeen ei täällä ole ollut niin meluista, ennenkuin — suokaa anteeksi, neiti — ennenkuin te tulitte kaupunkiin.»
Huoneen nurkassa riippui nuoranpätkän varassa seinällä pieni, ohut, kolmikulmainen puukappale. Kun Nancy halusi katsella sitä tarkemmin, nouti Kalju sen hänelle, ja hän tarkasti sitä yksityiskohtaisesti. Se oli aivan sileä, kehnosti öljytty puupalanen, karkeatekoisen sydämen muotoinen. Kärjessä ei ollut mitään muuta kuin reikä, johon kynä oli pistetty. Kolmion leveässä alapäässä oli kaksi pientä, honteloa pyörää. Ne olivat kaksi tukipistettä, ja kolmantena, kolmion kärkenä, oli laudan reikään sovitetun kynän kärki.
Koje oli perin yksinkertainen. Kun se pantiin sileälle pinnalle levitetylle paperille, alkoivat hontelot pyörät vähäisimmästäkin paineesta liikkua, ja kynän kärki siirtyi epäsäännöllisesti sinne tänne, piirtäen harakanvarpaita, jotka saattoivat näyttää kirjoitukselta, mutta saattoivat olla näyttämättäkin.
Päästyänsä ouija-laudan tarkastelussaan näin pitkälle Nancy oli ojentamaisillaan sen takaisin Kaljulle, mutta havaitsi samassa jonkinlaisia kirjaimentapaisia laudan alapinnassa. Puhallettuansa pölyn pois hän erotti seuraavat lyijykynällä kirjoitetut, pehmeään puuhun painuneet sanat: »Minun avullani kirjoittava käsi kuvaa entisyyttä, vastaisuutta ja ihmisten sydämiä.» Nancy luki sen ääneen ja naurahti Kaljulle.
»Uskotteko sitä?» kysäisi hän.
»En oikein tiedä», vastasi Kalju, kynsien korvallistaan. »Minä en halua leikitellä tuollaisilla vehkeillä. Vanhalle Wendellille se tuotti kultaa. Kenties se tuottaisi jotakin muuta seuraavalle käsittelijälleen. Niin; minä en usko siihen, mutta en epäilekään; olen siinä välillä.»