»Kääpiö, sinä et ole milloinkaan pystynyt arvostelemaan itseäsi», huomautti Punainen Mack. »Otetaan esimerkiksi ne kappaleet, joita soitat sillä kirotulla huuliharpullasi. Sinä olet tylstynyt, joten luulet sen olevan musiikkia. Tiedätkö, mitä se oikeastaan on?»
»No mitä?» kysyi Kääpiö hillityn kiihkoisella äänellä.
»Oletko koskaan kuullut muulin kiljuvan, naapuri», jatkoi Punainen
Mack, »kun se on oikein ikävissään sydänyöllä?»
Järjestysmies huoahti huojennuksesta. Nuo miehet olivat nähtävästi vanhoja kumppanuksia, ja siinä oli heille kyllin syytä pidättyä turvautumasta revolvereihin tapellessansa. Hän alkoi taaskin luottaa omaan arvostelukykyynsä.
»No niin», murahti Pete käreästi, »mitä muulin kiljunnasta?»
»Ei mitään», vastasi Punainen Mack rauhallisesti, »muuta kuin se, että aina kun olet alkanut soittaa huuliharpullasi, olen minä luullut sinun koettavan matkia yöllä kiljuvaa yksinäistä muulia».
Järjestysmies kuuli Kääpiön henkäisevän syvään, niin syvään, että hänen vankat olkapäänsä vavahtivat.
»Mack», tiedusti hän juhlallisesti, »onko tarkoituksesi tunnustaa aina valehdelleesi minulle vakuuttaessasi pitäväsi soitosta ja minun soitostani erikoisen paljon?»
»Kääpiö», myönsi Mack totuudenmukaisesti, »olen koettanut olla loukkaamatta tunteitasi; mutta joskus, kun minun on ollut istuttava alallani ja kuunneltava, olen hartaasti toivonut, että voisin tukkia jollakin aineella korvani».
Kääpiö huokaisi.