Vihdoin Nancy kääntyi.
»Mikä nyt on hätänä?» kysyi hän. »Ette toki ole vihainen minulle, järjestysmies, vai oletteko?»
Bud Levinen kylmyys suli, kuten jää sulaa ensimmäisenä lämpimänä kevätpäivänä. Hänen oli voimakkaasti hillittävä itseänsä pidättyäksensä vastaamasta tytön hymyyn.
»En tiedä muuta kuin sen», sai hän vihdoin soperretuksi, »että taaskin olette yllyttänyt kaksi miestä tappelemaan. Mistä on kysymys?»
»Minä kerron sen teille», lupasi Nancy.
Hän katsoi isäänsä suoraan silmiin, ja toista herpaisi ja tyrmistytti tytön katse, jossa ei ollut tuntemisen häivettäkään. Scovilin valtasi hyytävä kauhu. Oliko Nancyn järki mennyt sekaisin? Sitäkö merkitsi hänen silmiensä kirkkaus?
»Tuo mies», selitti tyttö, »kävi minuun käsiksi, ja minä pyysin ystävääni Billiä suojelemaan itseäni».
»Huh!» ärähti Bud Levine, pyörähti kantapäällänsä ja tuijotti Scoviliin läpitunkevasti. »Sellainen koirako te olettekin? Ettekö ole kyllin vanha esiintyäksenne miehen tavalla? Kuulkaahan, Numero Kymmenessä osataan opettaa miehille käyttäytymistä. Täällä käytetään omalaatuisia opetuskeinoja, eikä täällä saatuja opetuksia pian unohdeta!»
Ympärillä olevat miehet murahtelivat tuimasti hänen sanojensa vahvistukseksi; Scoviliin luotiin katseita, jotka olivat uhkaavia kuin ukkospilvet.
»Kirottua!» huusi viimemainittu. »Eikö minulla ole oikeutta puhutella omaa tytärtäni?»