»Bill», virkkoi tyttö kääntämättä päätänsä, »tämä miekkonen vaivaa minua. Hän on varmaankin humalassa. Viekää hänet pois; teettehän sen, kumppani?»
Hänen »kumppaninsa» oli vanttera, keski-ikäinen mies, jonka kasvot teki harmaiksi neljän päivän ikäinen parransänki. Hän käveli huojuen, mikä osoitti hänen viettäneen koko elämänsä satulassa. Vyötäisten yläpuolelta hän oli Herkuleksen jäljennös. Vyötäisten alapuolelta hän oli kaksitoistavuotinen poika, ja hänen pienet, ohuet jalkansa olivat taipuneet kaariksi niiden kannettavana olevan taakan painosta. Nyt hänen kätensä sujahti eteenpäin ja sivalsi John Scovilin käden pois Nancyn olalta. Sitten hän työntyi heidän väliinsä ja pakotti kookkaamman miehen hoippuen peräytymään.
»Miten on laitanne, vieras?» tiedusti hän uhittelevasti. »Oletteko juovuksissa vai oletteko luonnostanne sekapäinen? Vai ettekö tiedä, miten naista on puhuteltava?»
»Ja kuka hitto on teidät valtuuttanut muka minua tutkimaan?» kivahti
Scovil tulistuen.
»Se ei kuulu tähän», vastasi toinen, nykäisten vyötänsä. »Kysyin teiltä jotakin. Aiotteko vastata minulle?»
»Paha teidät periköön. Nancy, tule tänne!»
Tyttö ei hievahtanut, ja kun Scovil astui askeleen eteenpäin, tarttui toinen häneen hyvin samalla tavoin kuin harjautunut mestari käsittelee alokasta ja paiskasi hänet seinään, niin että tärähti. Täräys pani hänet haukkomaan henkeänsä ja samalla raivostutti häntä kuten matadorin punainen vaippa vimmastuttua härkää. Hän oli karkaamaisillansa miehen kimppuun, mutta havaitsi viimemainitun käden puristavan revolverinperää.
»Te hupsu!» jymisi Scovil. »Ettekö tiedä, »että tyttö on minun tyttäreni?»
Hänen jyrähtäessänsä seinään kääntyivät kaikkien katseet häneen, ja nyt ehätti järjestysmies Bud Levine hänen ja vaaran väliin. Kummallista kylläkin, järjestysmies ei ollut näkevinänsäkään Scovilia eikä Billiä vaan silmäili tuikean tarkkaavasti tyttöä.
»Neiti», virkkoi hän kiivaasti, »mitä tämä kaikki merkitsee? Oletteko päättänyt pitää minua puuhassa koko illan?»;