Bud Levine epäröi hetkisen, mutta meni sitten lattian poikki revolverisankarin luokse suoraan kuin nuoli. Ehdittyänsä Harrisin eteen hän pysähtyi ja ojensi kätensä kaikkien tarkkaillessa häntä. Toinen tarttui ojennettuun käteen keskinäisen sovun merkiksi.
«Harris», virkkoi järjestysmies, »minä tunnen teidät, ja te tunnette minut. Vai mitä?»
»Ei minulta unohdu sen joen ylitse kahlaaminen, Bud», vastasi surmaaja tyynesti. »Hauska tavata teitä.»
»Minusta ei ole hauska tavata teitä, Harris», sanoi järjestysmies yhtä tyynesti kuin toinenkin. »Ei hitto vieköön olekaan! Parhaillaan on Numero Kymmenessä hornamainen hoppu erään tytön tähden, eikä teidän olisi tarvinnut tulla pahentamaan sitä osaltanne. Mutta sanon teille suoraan, Harris, minä en etsi selkkauksia. Annan selkkausten tulla etsimään minua.»
Vasenkätinen silmäili toisen kasvoja huvitetun näköisenä.
»Tuo kuulostaa sangen suoralta minua kohtaan», myönsi hän.
»No niin», lisäsi Bud. »Annetaan asian olla siten. Olen puolellanne,
Harris, kunnes teette jonkun tekosen. Näkemiin.»
Harris hätkähti kovasti.
»Mitä lempoa on nyt tekeillä?» tiedusti hän.
Hyvin selvästi he kuulivat kadulta kantautuvan laulun sanat: