»Harris, olisin elinikäinen ystävänne. Mutta miten voisi hänet saada pois hotellista — nostattamatta koko miesparvea jälleen liikkeelle?»
»Tehdäänhän niitä paljon vaikeampiakin temppuja. Onko sitäpaitsi varmaa, että tyttö ei lähde mukaan mielellänsä? Kuulkaahan, Bud, tämä tyttö haluaa toimintaa, ja minä voin varmasti tarjota hänelle sitä jotensakin yhtä paljon kuin kuka muu tahansa. Hän ei ole vakinaisesti sijoittunut tänne. En minäkään. Hän ei tiedä matkansa päämäärää. En minäkään. Hän haluaa pitkälle retkelle. Niin minäkin. Kas siinä, Bud; emmekö tunnu sopivan kumppanuksiksi? Kysyn sitä teiltä?»
Järjestysmies kävi äkkiä miettiväksi.
»Harris», mutisi hän, »ette kai tarkoita —»
»En tarkoita mitään», ehätti Harris keskeyttämään. »Hän on hyvässä turvassa minun seurassani. En tee hänelle pahaa — en millään tavoin. Mutta taival tuntuu vähän ikävältä, kun ratsastetaan yksin. Eikä hänestä ehkä ole niin kovin vaikea tulla toimeen minun kanssani. Osaan lukea vuoristoa kuin kirjaa, ja kenties hän on hyvilläänkin saadessansa minut tulkitsemaan sitä hänelle. Sallikaa minun joka tapauksessa viedä hänet pois Numero Kymmenestä; jollei hän ole tyytyväinen lakatessamme ratsastamasta tänä iltana, voi hän ilmoittaa sen minulle, ja minä saatan hänet, mihin hän vain haluaa.»
»Harris», sanoi järjestysmies juhlallisesti, »luotan siihen, että menettelette häntä kohtaan rehellisesti saatuanne hänet pois Numero Kymmenestä. Mutta — jos te olisitte häntä kohtaan lurjusmainen — ja sanoma siitä saapuisi Numero Kymmeneen — lähtisi koko tämä kaupunki jäljillenne.»
»Tiedän sen.»
»Ja minä lähtisin joukon johtajaksi.»
»Tiedän senkin.»
»Mutta», lopetti Bud, »tiedän, että olette rehellinen mies. Harris, hänen huoneensa on ensimmäinen oikealla hotellin portaiden yläpäästä lukien. Näkemiin, ja olkoon onni mukananne!»