Hän pysytteli ihan hiljaa. Jos tyttö kuulisi vähäisenkin hiiskahduksen, kirkaisisi hän, sen Harris arvasi, sillä sellainen oli naisluonto. Ja sellaiset miehet, jotka tavataan hiipimässä naisten makuuhuoneisiin, eivät elä vanhoiksi vuoristoaavikolla. Myöskin sen vasenkätinen Harris tiesi.
»Mistä on puhe, naapuri?» tiedusti hiljainen ääni.
Harris veti syvään henkeänsä. Tämä oli kaameata. Näkikö tyttö pimeässä? Ja minkä tähden hän ei parkaissut? Vasenkätisen Harrisin rinnassa heräsi syvä kunnioitus sen hiljaisen äänen omistajatarta kohtaan.
»Kahden ihmisen puuhasta», vastasi hän pian. »Puhukaa hiljaa, säilyttäkää malttinne älkääkä pelästykö! Muutoin on kaikki mennyttä.»
»Ei minua peloita. Mutta minkä tähden niin hiljaa?»
»Sentähden, että jos minun saadaan tietää olevan täällä, on Numero
Kymmenen niskassani kymmenessä sekunnissa.»
»Minkä tähden sitten tulitte?»
»Koska olen taipaleella ja kalpaan seuraa.»
»No niin?»
»Ja olen kuullut teidänkin olevan yksin, neiti.»