»Nostakaa tikkua ylemmäksi ja pitäkää sitä kasvojenne kohdalla, herra
Harris!»
Taaskin mies totteli.
Vähän ajan kuluttua hän kuuli tytön jupisevan: »Miksi ei? Miksi ei hänen matkaansa?»
Mutta Harris oli itse puolestansa nähnyt jotakin kohottaessansa tulitikkua. Valo osui loistaviin silmiin, raottuneihin huuliin, valkeaan kaulaan. Hän nosti tulitikkua ylemmäksi — astui likemmäksi — tuijotti. Äkkiä häneltä pääsi hillitty kirous, ja hän pudotti tikun lattialle. Hän oli kärventänyt sormiansa pahasti.
»Menkää ulos», komensi tyttö taaskin, »siksi aikaa kun minä pukeudun!»
»Lähdettekö?»
»Minun kai on lähdettävä, eikö niin?»
Harris nauraa hihitti. »Varmasti pakotan revolverillani teidät lähtemään.» Sitten vakavasti: »Aiotteko koettaa?»
»Aion ratsastaa seurassanne päivän nähdäkseni, miten se käy.»
Virkkamatta enää sanaakaan vasenkätinen Harris pujahti hiljaa ovesta ja sulki sen jälkeensä. Hän seisoi pimeässä käytävässä, hänen sydämensä sykki rajusti, ja hänen kasvoillensa levisi yhä laajemmalle hymy, josta hän ei itse ollut tietoinen. Tämä oli kiihoittavampi kuin mikään seikkailu, jossa oli ollut mukana miehiä, hevosia ja revolvereja. Mitään tällaista ei koskaan ennen ollut sattunut hänen kummallisessa elämässään. Mutta lähtisikö tyttö oikein todenteolla?