Hiljaisia ääniä, kahinaa, jalkaan vedettyjen saappaiden hillittyä kolinaa; ja sitten avautui ovi uskomattoman lyhyen ajan kuluttua, ja tyttö oli hänen vierellänsä.
»Valmis», virkkoi Nancy. »Joutuin, Harris!»
»Onko teillä hevonen?»
»Hotellin takana tallissa.»
Huumaantuneena Harris sitten laskeutui portaita myöten alas ja meni rakennuksen takana olevaan vajaan. Kykenemättä vieläkään ajattelemaan selvästi hän satuloitsi Nancyn ratsun, jonka tyttö hänelle neuvoi, ja talutti sen ulos. Ilman hänen apuaan Nancy ponnahti ratsaille.
Jos he olisivat katsoneet ylöspäin, olisivat he ehkä huomanneet miehen
hahmon, joka himmeästi häämötti takapihan puolisessa ikkunassa. Mutta
Nancyn ajatukset olivat jo liitäneet retkelle; eivätkä vasenkätisen
Harrisin ajatukset päässeet tyttöä pitemmälle.
XLIII luku
Ottelu Billyn järvellä
Heidän verkalleen ratsastaessaan Numero Kymmenen ainoalla kadulla oli Harrisin mieli yhäti saman onnekkaan huumeen tilassa. Hän ei jaksanut sitä ymmärtää. Hotelliin mennessänsä hän oli otaksunut, että hänen olisi pakko uhata revolverillaan; mutta tämä kummallinen olento oli lähtenyt vapaaehtoisesti. Ja kun Harris kaiveli muistinsa kätköjä, etsien sieltä samanlaista naista, ei hän sellaista löytänyt. Kuten järjestysmies oli sanonut, oli Nancy ainoa laatuaan. Oliko hän paatunut seikkailijatar? Ei; yksi ainoa hänen ihmeellisellä äänellänsä lausuttu sana riitti haihduttamaan sellaisen ajatuksen.
Rohkeudestansa huolimatta hän teki sen vaikutuksen, ettei hän lainkaan tuntenut maailmaa, että se hänestä oli ihan tuore, ihan tuntematon. Miten muutoin hän olisi niin uskomattoman helposti hyväksynyt uppo-oudon miehen esityksen. Vai oliko hän silloin, kun hän, Harris, oli pitänyt tulitikkua kasvojensa kohdalla, lukenut niistä hänen luonteensa ja nähnyt sen pohjalla olevan rehellisyyden? Sitäpaitsi ei Nancy tietystikään tuntenut hänen mainettaan.