Vasenkätisen Harrisin rintaa paisutti vakaa päätös tehdä se maine sellaiseksi, ettei Nancyn eikä kenenkään muunkaan naisen tarvitsisi sitä häpeillä. Omituinen, kauan nukkunut vaisto, hellimisen tarve, vaisto, joka piilee kaikissa miehissä, koska heillä on kaikki samat vaistot kuin naisilla, tytöillä ja äideillä, juuri se nyt kuohutti vasenkätisen Harrisin mieltä.
Hän tahtoi tehdä jotakin ylevää, uljasta, hyvää. Nancy luotti häneen; tämä tyttö oli melkein ensimmäinen henkilö koko maailmassa, joka luotti häneen ehdottomasti tavatessaan hänet ensi kertaa. Ja hän olisi valmis tuhat kertaa kuolemaan, ennenkuin sallisi tytön luottamuksen hitustakaan sumentua hänen tekojensa tähden. Tyttö olisi hänen sisarensa — aluksi.
Tällaisten ajatusten viritessä vasenkätisen Harrisin mielessä ikäänkuin äänettömänä lauluna, muistista kohoavana sävelenä alkoi päivä sarastaa kunnaiden takaa, ja nyt he jo erottivat aamunkoiton välkkyvän Billyn järven pinnalla.
Billyn järvi oli pieni lammikko lähellä Numero Kymmentä, joka sai siitä vesivaransa. Ilman sitä olisi Numero Kymmenen olemassaolo ollut mahdoton. Se oli yksi luonnon ihmeitä, lähde keskellä vuoristoaavikkoa, ja lähteestä kumpuava vesi muodosti pienen lammen, jonka kaukaisessa muinaisuudessa ensin löysi joku Bill, käyttäen sitä hyväksensä. Maanalainen putkijohto kuljetti sieltä vettä pikku kaupunkiin.
Yhä kirkastuvan sarastuksen valossa he myöskin näkivät vuorien kohoavan yön hämystä, joka vielä kattoi maanpintaa, ja piirtyvän taivaalle, jossa ruskotus pian olisi kirkas ja värikylläinen. Ja siinä valossa vasenkätinen Harris silmäili tytön odottavia, iloisia kasvoja. Nancy alkoi muuttua hänen uskonnoksensa; kaikki, mikä miehessä oli hyvää, kiertyi tytön ympärille. Ja sitten Harris kääntyi satulassaan katsomaan taaksensa.
Kaukana notkelman keskellä lepäsi Numero Kymmenen mustana kuin maanpinnalla oleva tahra; ja kaupunkiin vievällä, mutkikkaalla tiellä hän erotti ponnahtelevan, tumman esineen, joka oli hyvin pieni tai sitten etäällä. Vasenkätinen Harris pysäytti ratsunsa nähdäksensä tarkemmin.
Melkein heti hänelle selvisi, mikä se oli. Se oli täyttä neliä laskeva ratsastaja.
»Meitä seurataan!» huudahti hän tytölle. »Kannustakaa hevostanne,
Nancy!»
»Seurataan?» kummasteli tyttö, pyörähtäen satulassaan ympäri. Sitten hän lisäsi rauhallisesti äänessänsä ehkä halveksimisen häive: »Mutta siellähän on ainoastaan yksi mies!»
»Niin!» äänsi vasenkätinen Harris.