Jos tyttö oli sellainen, oli hän, Harris, sopiva mies hänen seurakseen, paras koko vuoristoaavikolla. Ei yksi mies eikä liioin kaksikaan pystyisi häntä taltuttamaan.
Hän käänsi hevosensa tulijaan päin, ja tyttö ohjasi ratsunsa hieman syrjemmälle jättääksensä heille tilaa.
Kumpikaan heistä ei sitä ajatellut, mutta joku kolmas henkilö, tämän omituisen kohtauksen katselija, olisi muistanut historiassa kuvattuja aikoja, jolloin ritarit harhailivat ja taistelivat keskenänsä ja palkintona oleva nainen seurasi voittajaa empimättä.
Nyt he näkivät takaa-ajajan selvästi. Hän oli kumartunut syvään satulassaan halkaistaksensa ilmaa helpommin. Eikä hänen tarkoituksestaan voinut erehtyä. Hän ratsasti huimasti rinnettä ylöspäin suoraan heitä kohti. Ilmanviima taivutti hänen hattunsa lieriä ylöspäin,
»Jerry Aiken!» huusi Nancy.
»Tunnetteko hänet?» murahti vasenkätinen Harris. »Onko hän ystäviänne?»
»Se riippuu asianhaaroista.»
Harrisin kasvoille levisi tuikea hymy; juuri sellaista vastausta hän oli toivonut.
»Pysähtykää!» luikkasi hän. »Seisauttakaa ratsunne, jollette halua ikävyyksiä!»
Vastaukseksi kajahti kimeä kiljaisu, joka pani Harrisin veren kihisemään. Revolveri välähti hänen kädessään.