»Hevoset, herra Scovil», keskeytti läheltä kuuluva ääni, ja hän kääntyi mieheen päin, joka talutti kahta pientä paimenratsua pitkin kuistin kuvetta aitauksesta päin.
»Hyvä!» vastasi pyylevä herra nyökäten. »Joudumme ihan vilahduksessa, hyvä ystävä!»
Hän pyörähti ympäri. Hänen hymynsä haihtui. John Scovilin kuuluisa hymy, jota aika ja vaarat ja kieron onnen uhkaavat kolttoset eivät pystyneet himmentämään — se hymy katosi tyyten, jättäen hänen kasvonsa yhtä elottomiksi ja kolkoiksi kuin on joulukuinen maisema, kun pilvi peittää virkistävän auringon.
Hänen edessänsä oli seuraava näky.
Talon läheisyydessä kasvavien puiden väliin oli pingoitettu riippumatto, leveä, pehmytpieluksinen, niin mainion herkkään tasapainoon nuorien varaan, että pitkin laaksoa verkkaisesti huokuva tuuli huojutti sitä unettavasti edestakaisin; ja riippumatossa lepäsi Scovilin tytär Nancy. Nancyä on vaikea kuvata. Ensimmäiseksi tekee mieli syventyä yksityiskohtiin, kuten joku proosan Cellini tekisi, ja ylistää vuoronsa jälkeen hänen viimeistellyn kauniita käsiään, sormenpäiden ja kyynärvarren välisiä viivoja, pyöreätä, moitteetonta kaulaa, tummaa, hyvin tummaa tukkaa ja vieläkin tummempia silmiä — mutta Nancyn kasvoista puhuttaessa on paras heti siirtyä käyttämään Homeroksen superlatiiveja. Esimerkiksi Helenan kasvot saivat akaijalaisten laivaston lähtemään vesille; Nancyn kasvot haihduttivat John Scovilin hymyn. Minkä tähden hän muuttui niin totiseksi nähdessään tyttärensä? Äänettömästä ylpeydestä ja riemusta epäilemättä.
Tytön vieressä virui joku »suuren yleisön» romaani alassuin, ja sen lähellä oli avonainen makeisrasia. Hän valitsi siitä karamellin vilkaisemattakaan sinne päin, vei sen suulleen, puraisi siitä hieman, katseli varjostavien puiden vihreitä lehviä miettivästi ja nakkasi sitten puolittain syödyn makeisen pois kädestänsä, niin että se kieri hietikossa. John Scovilin leuka työntyi eteenpäin, hän mainitsi luvattoman nimen ja lähti tytärtänsä kohti.
Vähän matkan päässä tytöstä hän kuitenkin hidasti askeliaan, kohautti olkapäitänsä, ponnisti otsa rypyssä tahtoansa ja sai taaskin kasvoillensa kuuluisan hymynsä. Sillä tavoin hän rattoisan juhlallisesti astui tyttärensä luokse.
»Kas niin, Nan», alkoi hän, »hevoset ovat satuloidut ja odottavat meitä».
Tyttö kohotti katsettansa hitaasti ikäänkuin hänen silmäluomissaan olisi ollut painot.
»Meitäkö?» tiedusti hän.