»Juuri niin!»
Nancy otti uuden karamellin ja nakersi sitä aatoksissaan.
»Minne meidän sitten pitäisi lähteä?»
John Scovilin hymy järkkyi, mutta hän ei päästänyt sitä häviämään, vaan kuten saattaisi sanoa, säilytti sen rautaisella tahdolla. Hän kohautti olkapäitänsä kuten merkkikellon kilahdusta odottava nyrkkeilijä, joka varmistautuu siitä, että jokainen lihas on kunnossa.
»Mihinkö lähdemme?» kertasi hän. »Ihanaan paikkaan, Nan, joka on pudonnut taivaasta maahan tuon vuorijonon taakse!»
Nancy Scovil peitti huolellisesti sormillaan huolekkaan haukotuksen.
»Se on siis kauhean kelvoton paikka, eikö niin?» jupisi hän.
Hänen isänsä kasvoissa näkyi äityvän kiihtymyksen merkkejä.
»Laakson yläpäässä kumpuaa maasta puro», jatkoi hän uljaasti, »joka solisten hyppelehtii kivien lomitse, sukeltaa lohkareiden väliin ja lipuu leveiksi, vilpoisiksi lammikoiksi. Minulla on kalastusvehkeet satularepuissa. Nan, siellä on forelleja niin sakeanaan, että voimme hypätä veteen ja potkia niitä kuivalle maalle saappaillamme!»
Huolestuksen häive kasvoillansa silmäili tytär häntä päässä olevasta sombrerosta kantapäihin kiinnitettyihin kannuksiin saakka — sillä John Scovil pukeutui aina maassa maan tavalla — ja varmistuttuansa siitä, että isä ainakin ulkoisesti oli normaalinen, tyttö salli viehättävän päänsä jälleen painua pielukselle.