»Rakas isä», huoahti Nancy Scovil, »tiedäthän, etten koskaan käytä saappaita».
»Minut saa — hm!» äänsi John Scovil. Hän osoitti syyttävästi sormellansa. Kuuluisa hymy oli poissa — voi! — koko siksi päiväksi. »Jumalan tähden, Nan, onko kukaan kuullut tanssikenkiä käytettävän vuoristokorvessa?»
Nancy avasi suunsa vastatakseen ja jätti huulensa raolleen tarkkaillaksensa putoavan lehden lepatusta.
»Hänen tähtensä», vastasi hän vihdoin, »olisi typerää tehdä niin».
John Scovil ojensi molemmat pitkät käsivartensa taivasta kohti.
Hän ähkyi. »Minkä tähden töinkään sinut tänne? Minkä tähden?»
»Minulla ei ole siitä hämärintäkään aavistusta», tunnusti tyttö ja katkaisi nurkan mehuisesta suklaamakeisesta.
John Scovil höllitti kaulaansa sidottua bandannaa, sieppasi makeisrasian ja piti sitä selkänsä takana.
»Nan», virkkoi hän käheästi, »toivoin voivani salata sinulta todellisen asianlaidan — mutta nyt olen ihan ymmällä — nyt ilmaisen sinulle, minkä tähden toin sinut mukaani tänne — minkä tähden otin sinut taakakseni lähtiessäni tänne — tänne!» Hän viittasi ympärillensä. »Tänne, jossa kymmenet monen sadan metrin korkuiset vuoret laskeutuvat takapihallesi ja nyökkäävät sinulle hyvää huomenta — jossa ihmiset puhuvat sydämestänsä — jossa ilmakin on elämäneliksiiriä — jossa jokainen päivä on runoelma, väkevä, vinha, vapaa!»
Hän pysähtyi «tähyilemään tyttäreensä.