Kaikkien kielet oli ehkä pysähdyttänyt väsymys. Tai kenties sen oli tehnyt heidän ympärillään kohoavien juhlallisten vuorien herättämä kunnioitus tai kaiken yllä kaareutuva avara, harmaa taivas. Ei kuulunut risahdustakaan paitsi kavioiden tömähdyksiä soraan tai raudan teräviä kalahduksia irtonaisia kiviä vasten, hevosten läähätystä ja pingoittuvain ja vastakkain hankautuvain nahkahihnojen välttämätöntä kitinää. Aina vain hölkkäjuoksua, paitsi milloin jyrkkä rinne pakotti heidät etenemään käymäjalkaa tai kun he äkillisessä vierussa syöksyivät lyhyen ajan alaspäin täyttä laukkaa. Ja niin suoltuivat kilometrit heidän taaksensa ja vuoret, joiden lomitse he olivat ensiksi tulleet, jäivät hohtaviksi hahmoiksi kauas, kauas heidän taaksensa.
Sitten Punainen Mack kohotti hämyssä kättänsä, ja ratsujoukkue seisahtui. Se haudanhiljainen hetki, jolloin Punainen Mack piti kättään jäykkänä päänsä yläpuolella, oli juhlallinen hetki, vaikka he eivät olisikaan osanneet selittää sen syytä. Ja sitten he kuulivat hiljaista, sointuvaa ääntä. Aluksi se kuulosti ikäänkuin ihmisäänten kuiskeelta, kaukaiselta, supistulta, äkillisissä vuoroissa kovenevalta ja hiljenevältä keskustelulta; mutta pian he tunsivat sen juoksevan veden solinaksi. Punainen Mack laski kätensä alas ja kääntyi suoraan ääntä kohti, ja kohta he olivat pienen puron partaalla. Se oli hyvin kapea — tuskin askeleen levyinen — ja niin matala, että pohjakivet välkkyivät tähtienkin valossa. Kummallekin taholle se ulottui hopeanauhana kauas yön pimeyteen, kunnes katosi rapautuvaan kalkkimaahan. Punainen Mack keikahti satulastansa; Pete-kääpiö jo kiskoi tavaramyttyjen nuoria. Jerry solahti satulasta ja lähestyi tyttöä.
»Hei, te!» luikkasi hän. »Hypätkää alas ratsailta. Se on satula — eikä keinutuoli.»
»Mutta», väitti Nancy, »mikäli näen, on se ainoa paikka, missä voin istua».
»Istukaa maassa!» neuvoi Jerry tylysti. »Alas ratsailta!»
Tyttö käänsi päätänsä, loi häneen pitkän katseen ja lausui sitten John Scovilille: »Isä, aiotko istua tyynenä hevosesi selässä ja sallia miehen puhutella minua tuolla tavoin?»
»Hän saa siitä vastata!» huusi hänen isänsä kiihtyneesti. »Hän saa vastata tästä ja paljosta muustakin taikka minä —»
»Te!» kivahti Jerry. »Tukkikaa suunne tai minä pistän siihen kapulan.
Te taas —» Se oli Nancylle ja sanojen sijasta Jerry käytti toimintaa.
Tytön hevosen vieressä oli kivi, ja Aiken nousi sille, sujautti kätensä
Nancyn kainaloihin ja puolittain nosti, puolittain kiskoi hänet maahan.
Hän hellitti tytön irti, ennenkuin viimemainittu oli ehtinyt saada kunnolleen tasapainoa, ja tyttö hoippui monen askeleen päähän. Jerry meni hänen isänsä luokse, joka oli laskeutunut ratsailta.
»Ja nyt», virkkoi hän hätäisesti, hiljentäen ääntänsä, jotta se ei kuuluisi muille saakka, »on teidän pysyttävä ääneti ja annettava minun puhua. Ymmärrättekö?»