— Mieluummin kantaisin taakan itse kuin sättisin sinua, Bill. Sinulla on enemmän järkeä kuin ainoallakaan ihmisellä koko tästä joukosta, ja sinä käytät sitä yksinomaan ollaksesi häijy. Bill, jos minulla olisi niin paljon aivoja kuin sinulla, rupeaisin meksikolaiseksi tai lammaspaimeneksi tahi joksikin muuksi sensuuntaiseksi kurjaksi ja katalaksi olennoksi. Kas siinä!
— Niin, kyllä tiedän varsin hyvin, että sinä olet syntynyt sellaiseksi, mutta osittain olet itse sellaiseksi itsesi kasvattanut. Mutta minä aion täydentää sinun kasvatustasi. Aion tällä retkellä antaa sinulle oikein kunnollisen oppikurssin käyttäytymisessä, vaikkapa minun pitäisi kuluttaa kuusi piiskaa ja turruttaa käteni siinä työssä. Kas tästä saat, ja tästä! Ja lisää on tulossa. Se on vain lupaus jatkosta. Älä käännäkään käärmeenpäätäsi taaksepäin muljautellaksesi minuun tuolla tavoin! Kyllä minä tiedän perin hyvin, kuinka katkerasti minua vihaat. Ehkä sinä ajanoloon uuvutat minut, mutta kyllä minä pidän sinua kovilla viimeiseen hetkeen saakka. Tästä saat! Hyvä Jumala, onko kukaan ikinä nähnyt noin vastahakoista muulia? Laputatko siitä?»
Niin hän hoeskeli. Joskus hänen äänensä aleni filosofiseksi hyminäksi. Toisinaan se paisui kiirimään laakson seinämästä toiseen, sillä he olivat joutuneet tummaan rotkoon, joka kaksin verroin mustempana halkoi vuoren synkkää rinnettä. Oli niin pimeä, että takapäässä ratsastavat vain parhaiksi erottivat etunenässä olevan Punaisen Mackin hatun lepatuksen, ja joskus se sukelsi tyyten näkyvistä sakeampaan varjomereen. Kengitettyjen kavioiden terävä kalahtelu ja Peten äänen jyminä kajahtelivat tämän rotkon seinämistä, kimmahdellen ylöspäin aina rotkon rosoisille reunamille saakka, jotka kuvastuivat teräksensinistä, kauniisti kaartuvaa, lukemattomien tähtien valaisemaa taivasta vasten.
Jotkut tähdet väikkyivät alhaalla ja keltaisina, ihan hipoen vuoren huippuja, mutta toiset heloittivat kalpeampina ja korkeammalla, ja ylimpänä olivat heikosti tuikkivat, valkeat, arvaamattomien välimatkojen päässä välkkyvät tähdet.
He kapusivat herkeämättä kivilohkareitten peittämää rotkonpohjaa ylöspäin, kunnes he pääsivät manalamaisesta pimeydestä ylätasangolle, jonka etäisillä reunamilla vuoret taaskin kohosivat aavemaisina pyramideina näköpiiriä vasten. Nyt he olivat ponnistelleet ensimmäisen vuorijonon toiselle puolelle.
Jerry saattoi erottaa tytön jokseenkin selvästi. Kulkue alkoi nelistää saavuttuansa jyrkästi alaspäin viettävän vierun reunalle, ja hän näki, että Nancy ratsasti hyvin.
Harvoin kysytään ratsastajan kuntoa niin paljon kuin lasketettaessa lyhyttä laukkaa rinnettä alaspäin; tavallisesti heiluvat olkapäät ja käsivarret pahasti, ja ratsastaja huojuu satulassa aika lailla. Mutta Nancy Scovil ei vähääkään hytkähdellyt.
Vierun kivien välitse kiemurrellen varmajalkainen paimenponi eteni murtomaalla juoksemaan tottuneen jalkapalloilijan tavoin, mutta Nancyn vartalo taipui viehkeästi ratsun ripeiden syrjähyppyjen mukaan. Sikäli kuin Jerry saattoi päätellä, ei hän kertaakaan tiukannut suitsia, ja hänen ratsastuksensa rytmi miellytti tarkkailijaa samalla tavoin kuin musiikin poljento. Hänen isänsä oli hyvä ratsastaja, mutta nurkui ja sadatteli nytkyttävää laukkaa. Ja heidän jälleen päästyänsä tasaiselle maalle Jerry kuuli tytön hiljaa laulavan itseksensä.
Tyttö lauloi, samalla kun häntä kuljetettiin eikä hän tietänyt minne, kun oudot miehet veivät häntä tuntematonta päämäärää ja tuntematonta kohtaloa kohti! Jerry kirosi mielessään.
Pian vauhti asettui tasaiseksi hölkäksi. Kääpiö-Pete oli siihen mennessä saanut muulit uskomaan, että niiden oli parasta sopeutua välttämättömään, ja pää nuukallaan ne juosta kepsuttivat Jerryn kintereillä. Seurueen valtasi äänettömyys. Jopa Pete-kääpiön yksinpuhelukin vaimeni yksinäisiksi sadatuksiksi, joita hän silloin tällöin hillitysti päästeli.