Tyttö totteli mitään virkkamatta ja hämmästyttävän ketterästi.
Seuraavalla hetkellä seurue poistui, ratsastaen keinuvaa laukkaa.
»Mutta», huohotti Nancy, ohjaten ratsunsa vähän likemmäksi Jerryä, »en käsitä, minkä tähden — ette sallinut minun — nukkua kunnollisesti — ennenkuin lähdettiin liikkeelle».
IX luku
Pako
Punainen Mack oli oppaana. Lievässä yötuulessa hänen vanhan sombreronsa lieri lepatteli, taipuen ainakin kymmeneen kummalliseen, alati muuttuvaan muotoon, ja joskus näytti siltä kuin toiset olisivat seuranneet siivekäskypäräistä Hermestä. Nyt oli John Scovil vaipunut äänettömäksi ja ratsasti tyttärensä kupeella heti Punaisen Mackin jälessä; Jerry Aiken seurasi heidän kintereillänsä, ja jälkivahtina oli Kääpiö-Pete, joka ajoi edellänsä kahta kuormamuulia.
Niiden nopeus määräsi seurueen muiden jäsenten vauhdin, ja koska muulit liikkuivat oman mielensä mukaan, niin ratsujoukko eteni milloin ravia, milloin käymäjalkaa, milloin taas neliä. Tosin kyllä Kääpiö-Pete pani parhaansa ohjataksensa kuormamuuliensa ajatuksia. Osittain hän taivutteli niitä piiskalla, joka viuhahti ja läimähti aina muutaman minuutin perästä ja hänen taitavan kätensä heiluttamana sai silloin tällöin ajanparkitsemat muulitkin murahtelemaan. Sillä, kuten Kääpiö-Peten oli tapana sanoa: »Pääasia ei ole se, kuinka kovasti muulia lyö, vaan mihin sitä lyö. Niillä kaikilla on joku arka kohta.»
Hän tunsi tämän parin arat kohdat mainiosti. Sillä viisi vuotta olivat nämä kaksi hikoilleet, murahdelleet ja uurastaneet Punaisen Mackin ja Kääpiö-Peten tahdon mukaan, joten Pete tunsi niiden takkuisten häntien jokaisen karvan, niiden pullovatsaisten ruhojen jokaisen taipeen, niiden häijyjen silmien kaikki välähdykset. Ja ne silmät olivatkin todenperään sangen häijyt.
Muuli ei ole milloinkaan erikoisen herttainen, mutta erämaan vuoristopolulla muuli menettää jopa filosofisen tyyneytensäkin. Sitä kalvaa eräänlainen naismainen ilkeys ja viha. Ja kymmentuhatvuotisen sorron nostattama äänetön katkeruus tekee sen kummankin silmäterän vihreänä välkkyväksi ja hornamaisen pistäväksi.
Kääpiö-Pete pommitti paria keskeytymättömällä yksinpuhelulla. Koko maailman viehkein nainen ei olisi jaksanut innoittaa Peteä niin kaunopuheiseksi kuin näiden kuormamuulien oikut hänet tekivät.
»Pärisijä», saattoi hän ärjyä, »sinä kirottu vanha hupsu, ei se ole mikään vuorisuolan möhkäle pureksittavaksesi. Se on silkkaa kiveä ja särkee sinunkin halvan sydämesi, jos sen nielet. Eteenpäin! Hei, Bill, lempo vieköön nuo länkkäkäpäläsi; jollet suoriudu jälleen polulle, viillän vatsasi halki. En ikinä ole nähnyt noin typerää muulia.