»Tietysti. Minussa ei ollut rahtuakaan vikaa. Se oli sinun mieletön päähänpistosi, isä.»
»Niinkö?» tokaisi isä ivallisesti. »No niin, nuori nainen, kerron nyt sinulle täsmälleen, mitä Romney minulle ilmoitti.» Hän ojensi kätensä ja ikäänkuin työnsi jäykällä etusormellansa jokaisen sanan Nancyn ruumiiseen. »Verenpaineesi on epänormaalinen, sydämesi toiminta hidas kuin unitautisen, ajatuskykysi kuin nukkuvan, ja hermosi ovat turruksissa!»
Harvoin näyttäytyvä hymy valaisi tytön kasvoja.
»Kas vain!» huoahti hän. »Minulla ei ollut aavistustakaan, että olin hänestä niin kiintoisa!»
»Ja lopputulos», jyräytti John Scovil, jonka sisäinen lämpö hypähti kolmeenviidettä asteeseen, »on se, että ennenkuin olet kolmikymmenvuotias, olet ehdottomasti joutunut — hm — nelistävän vanhuuden uhriksi — armias taivas! Ehdottomasti, jollei sen välttämiseksi tehdä jotakin ihan heti.»
»Hyväinen aika, isä», sanoi tyttö. »Minua ihan lämmittää, kun vain tarkkailen sinun kasvojasi.»
Scovilin vastausyritys kutistui pelkäksi änkytyksen puuskaksi. Vihdoin hän sai virketyksi: »Sinusta ei ole toivoakaan muuta kuin yhdellä tavoin. Tässä sähköisessä ilmassa — näiden ihanien vuorten keskellä — on sinun mahdollista, vain mahdollista, jos käytät hyväksesi ympäristösi tarjoamia etuja, parantua normaaliseen kuntoon. Jumala tietää, etten olisi halunnut tuoda sinua tänne. Kymmenen vuotta olen ikävöinyt takaisin tänne jättiläisten maahan, hengittämään tätä raikasta ilmaa, ja kun minun nyt vihdoin onnistui ottaa pitkä loma, otin taakan niskaani — armias taivas, matkustelu sinun seurassasi on samanlaista kuin koettaisi päästä kolmekymmentä solmua tunnissa, raahaten myrskyankkuria. Mutta missä on sinun kiitollisuutesi? Missä? Kysyn sinulta, oletko pannut ainoatakaan seikkaa merkille koko täällä vuoristokorvessa?»
Tyttö aprikoi hetken.
»Olen; hiekan!» virkkoi hän vihdoin.
John Scovil ei saanut sanaa suustansa. Mutta pullistuvat, ohimosuonet tekivät hänet jonkun verran levottomaksi, hän otti sombreron päästänsä ja alkoi rajusti leyhytellä sillä itseänsä.