Ja hihittäen hän solahti huopiensa sisään. Hän tiesi varsin hyvin, että se vetoova katse oli luotu häneen eikä Mackiin. Mikä tyttö katsahtaisi kahta kertaa Mackin rumiin kasvoihin? Mutta jos kumppani-parka ei ymmärtänyt, niin miksi tehdä häntä onnettomaksi? Kuitenkin Kääpiö hihitti sille mielettömälle ajatukselle, kunnes nukkui.
XI luku
Oman onnensa nojaan
Perin harvoin tosiaankin liikkui Nancy Scovilin aivoissa useampia kuin yksi ajatus; nykyisyys aina nieli sekä entisyyden että tulevaisuuden. Niinpä hän nytkin, viruessaan tänä yönä huopiinsa käärittynä, unohti tyyten sekä kiihottavan ryöstön että isänsä julman ja itsekkään välinpitämättömyyden ja Jerry Aikenin suorasukaisen häikäilemättömyyden.
Hän unohti kaiken sen huopien alla olevien kivenmukuloiden tähden. Aluksi niitä tuskin huomasi, mutta muutaman minuutin kuluttua alkoi niiden kovuus tuntua huopien lävitse ikäänkuin jokaista kiveä olisi työntänyt joku erillinen, ilkeä voima.
Sangen vaivaloisesti hän vääntäytyi kyljelleen, toivoen olonsa uudessa asennossa olevan mukavamman, mutta heti painoi uusi kivennystyrä hänen kylkiluihinsa. Hän kiemurteli vähän ylemmäksi, ja sitten hänen oli verrattain hyvä olla. Mutta sitä ei kestänyt kauan. Hänen polviansa, lanteitansa, olkapäitänsä alkoivat vaivata kovat mukulat. Se vaati häntä yhtenään muuttamaan asentoansa.
Vihdoin hellittämätön vaiva johti hänen mieleensä iloisesti virnistelevän Jerry Aikenin kuvan. Häntä vihlaisi hiljainen pistos, ja senjälkeen hänessä heräsi epämääräinen halu pyyhkiä sen vintiön hymy pois mielestään. Mutta Jerryn kuva haihtui pian. Nancy kääntyi selälleen, ja hänen kasvojansa ympäröi koko avaran tähtitaivaan rajoittama himmeä viileys.
Toinen muuleista korskahti; hänen isänsä tuttu kuorsaus alkoi katkonaisesti ja muuttui sitten syvä-ääniseksi soitoksi. Kauheista kokemuksistansa hän tiesi, että se oli hirvittävä, jollei kuuntelija ennättänyt nukkua ennen sen kuorsaamisen alkua. Mutta pian hän taaskin huomasi katselevansa tähtiä. Ne ryhmittyivät omituisiksi mittausopillisiksi kuvioiksi, laajemmiksi kuin ajatella saattoi, kolmioiksi, joiden kärkien väliä oli kymmeniä biljoonia kilometrejä; ja viileä rauha hiipi hänen sieluunsa.
Hän unohti isänsä kuorsaamisen; yön viileä ilma puri kirpeästi hänen poskiansa; hänen kaulansa oli kylmä. Vesi solisi rauhoittavasti lähellä, ja sitten valtasi hänet syvä uni tähtien valaisemassa pimeydessä.
Mutta vain hetkiseksi, tuntui hänestä, ennenkuin hänen uinailunsa katkaisi kaikuva ääni: