Hän oli tosiaankin kankea, mutta hänen jäykät jäsenensä alkoivat jo vertyä, ja joka hetki hän veti raikasta aamu-ilmaa syvälle keuhkoihinsa. Hänen isänsä oli ottanut käteensä kirveen ja oli menossa vähän matkan päässä törröttävää kuivaa kantoa kohti.
»Malttakaahan!» komensi Aiken. »Antakaa se kirves tytölle! Hakatkoon hän polttopuut. Noin vanha mies kuin te ja yhä hyörimässä tyttärenne puolesta! Ette tällä hetkellä, Scovil! Hei, te, ottakaa kirves ja kolhikaa meille sylillinen puita! Joutuisasti!»
Isän katsoessa Nancyyn oli hänen kasvoillansa hymy, kirkkaampi kuin nouseva aurinko, ja hän heitti kirveen niin, että se räiskäytti hiekkaa tytön jalkojen juuressa.
»Hyvä ajatus, Jerry», kehui hän. »Kas sillä tavoin, Nan. Pilko puut, ennenkuin tuli sammuu!»
Nancy vilkaisi karkeatekoiseen kirvesvarteen, vilkaisi hienoon, vaaleanpunaiseen kämmeneensä, tuijotti mykkänä isäänsä. Mitä ihmettä tämä tarkoitti? Työtä?
»Minulla ei ole hatarintakaan aavistusta, miten puita pilkotaan», mutisi hän. »Sinun pitäisi se tietää, isä.»
»Ihan totta», myönsi John Scovil. »Minä näytän sinulle, miten se käy.»
»Ette sinnepäinkään!» ehätti tyranni kieltämään. »Jollei hän osaa hakata puita, ei hän osaa syödäkään. Ilman työtä ei myöskään ruokaa tässä leirissä!»
Nancy katsahti omituisesti Jerryyn. Hän nosti kirveen maasta, mutta tajutessaan, kuinka nöyryyttävä hänen asemansa oli, hän paiskasi sen jälleen hietikkoon.
Rauhallisesti hän virkkoi joukkueen johtajalle: