»Herra Aiken, raa’alla voimalla olette voinut ryöstää meidät ja tuoda meidät tänne; mutta sellaista voimaa teillä ei ole, että kykenisitte pakottamaan minut tekemään työtä — tavallisen rengin tapaan!»
»Kuulkaahan!» sanoi Kääpiö Jerrylle uhkaavasti. »Tämä on —»
»Kuuletteko sitä?» keskeytti Jerry murheellisella äänellä ja ravisti päätänsä juhlallisesti. »Oivallatteko, millaiseksi olette kasvattanut tyttärenne, Scovil? Ylpeäksi ja laiskaksi! Mihin hän pystyy? Kysyn teiltä sitä! Tuhlaamaan toisen ihmisen rahoja. Katsokaahan häntä! Hän ei suostu edes tekemään työtä aamiaistansa varten — halpa kulkurikin on järkevämpi. Olkoon menneeksi, Scovil, käykää vain pilkkomassa puut, mutta tyttärenne saa olla ruoatta puolipäivään saakka.»
Nancy kääntyi ylpeästi poispäin ja poistui veden partaalle, jossa hän istuutui kivelle, koettaen nauttia eteensä kuvastuvista sarastuksen väreistä. Toiset eivät mitenkään voisi sallia Aikenin toteuttaa epäinhimillistä uhkaustansa. Keskipäivään saakka ilman ruokaa? Ilman ruokaa tuhat vuotta, olisi miehen yhtä hyvin sopinut sanoa, sillä hänen vatsansa kohdalla tuntuva laajeneva onttous koituisi tuhoisaksi paljoa aikaisemmin. Mutta se oli pelkkää rehentelyä ja uhkailua. Ihan heti Aiken lähettäisi jonkun noutamaan häntä takaisin.
Jörön harmin sitten kiehahtaessa mielessänsä hän päätti vapaaehtoisesti tyyten kieltäytyä koskemasta ruokaan sittenkin, kun sitä hänelle tyrkytettäisiin. Juuri niin — nälkälakko! Häntä ei uskallettaisi murhata, ja sen välttämiseksi olisi pakko kiireenkaupalla viedä hänet johonkin kaupunkiin. Ja hän kuvitteli, kuinka häntä laihaposkisena ja kuoppasilmäisenä kannettaisiin johonkin kylään ihan kuolemankielissä. Niin hän tekisi, jollei muun vuoksi, niin uhmaillaksensa tuolle sietämättömälle Jerrylle.
Mutta ei; hänen isänsä sekaantuisi asiaan hänen puolestansa. Se oli selvää. Isä ainakin toisi hänelle salaa ruokaa, mutta työtä hän ei osannut tehdä eikä tekisi! Hänen uuden päätöksensä antama voima levitti miellyttävää lämpöä hänen koko olemukseensa.
Ja sitten — aluksi hän ei oikein tahtonut sitä uskoa — kajahti nuotiolla laulu. Hän kuunteli — hän pudisti päätänsä ja herkisti kädellään korvaansa ollakseen varma. Ilman pienintäkään epäilystä se oli hänen isänsä ääni. Hän lauloi, samalla kun hänen tyttärensä kärsi nälkää ihan hänen silmiensä edessä.
* * * * *
»Se ei hyödytä mitään, Jerry.» John Scovil seisoi aamiaisen jälkeen hevosensa vieressä ratsujoukon tehdessä lähtöä. »Hän on itsepäinen kuin pahus. Se onkin hänen ainoa voimansa. Te ette saa hänen tahtoansa nujerretuksi. Hän istuu tuolla puron partaalla, kunnes kuolee, eikä pyydä teiltä leivän kuortakaan.»
»Niinkö?». Jerry puuhaili välinpitämättömänä, kiristellen ratsunsa hihnoja.